Suomen presidentinvaali 1968

Eniten huomiota herättänyt piirre vaalien edellä oli Urho Kekkosta aiemmin kiivaasti vastustaneen ja vuoden 1962 eduskuntavaaleissa kannatuksensa aallonpohjan kokeneen SDP:n asettuminen näissä vaaleissa Kekkosen taakse. Taustalla oli SDP:n johdon vaihtuminen ja puolueen niin sanotun kolmannen linjan voitto vuoden 1963 puoluekokouksessa. Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa SDP oli noussut suurimmaksi puolueeksi, mistä seurasi sen tulo pääministeripuolueeksi. Rafael Paasion johtamalla vasemmiston ja keskustan yhteishallituksella oli myös Kekkosen vankka tuki. SDP:n äänestäjien keskuudessa esiintyi kuitenkin edelleen tyytymättömyyttä, jopa suoranaista katkeruuttakin Kekkosta kohtaan tämän aikaisempien sisäpoliittisten otteiden vuoksi. SDP:n nuorten kannattajien taholla heräsi vuonna 1966 ajatus vasemmiston yhteisestä presidenttiehdokkaasta, mutta kansandemokraatit eivät innostuneet asiasta.^[1]

Kekkonen pahastui Matti Virkkusen asettumisesta kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi ja olisi nähnyt kokoomuslaisena vastaehdokkaana mieluummin vanhan ystävänsä, Uuden Suomen entisen päätoimittajan, ylipormestari Lauri Ahon.^[2]

Jo vaaliin valmistauduttaessa oli yleisenä käsityksenä, että Kekkosen kolmas kausi tulisi olemaan hänen viimeisensä presidenttinä. Tätä vahvisti Kekkosen vaalikampanjansa avaustilaisuudessa Helsingin Messuhallissa 8. joulukuuta 1967 pitämä puhe, jossa hän sanoi muun muassa: ”Jos olen vuonna 1974 vielä kantaani lausumassa, niin ehdokkaaksi en halua enkä suostu. Tämä on hyvä tietää jo ajoissa, että puolueet ja naiset ja miehet voivat ottaa sen tulevassa toiminnassaan huomioon.”^[3] Lausunto herätti seuraavien vuosien aikana keskustelun Kekkosen seuraajasta, jollaisina mainittiin erityisesti pääministeri ja Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto sekä pitkäaikainen ulko- ja pääministeri Ahti Karjalainen. Kekkosen lausuntoon jouduttiin palaamaan neljä vuotta myöhemmin, kun kysymys hänen virkakautensa jatkosta tuli ajankohtaiseksi poikkeuslakihankkeen myötä.

Vuoden 1968 valitsijamiesvaalien äänestysprosentti oli 70,2 % eli alhaisempi kuin kaksissa edellisissä presidentinvaaleissa vuosina 1956 ja 1962. Tähän saakka presidentinvaalien äänestysprosentti oli noussut jokaisissa vaaleissa, mutta nyt se kääntyi ensi kertaa laskuun.^[4][5]

• Urho Kekkonen − Valtiomies − Presidentti
• Matti Virkkunen: Maa tarvitsee presidentin
• Unohdetun kansan puolesta − Veikko Vennamo

Valitsijamiesten vaalit

Vaalit käytiin 15.–16. tammikuuta 1968.^[6]

Valitsijamiehistä 52 oli naisia.^[8]

Luettelo valitsijamiehistä

Pääartikkeli: Luettelo Suomen vuoden 1968 presidentinvaalin valitsijamiehistä

Vaalipiireittäin

Eniten ääniä saaneet valitsijamiehet

Valitsijamiesten suorittama vaali

Valitsijamiehet kokoontuivat 15. helmikuuta 1968 Eduskuntatalossa. Puheenjohtajana toimi pääministeri Rafael Paasio ja sihteerinä eduskunnan sihteeri Olavi Salervo. Kekkonen valittiin jo ensimmäisellä kierroksella hänen saatuaan 201 ääntä.^[11] Häntä äänestivät myös Liberaalisen Kansanpuolueen (LKP) valitsijamiehet.

Keskustapuolueella oli valitsijamieskokouksessa 66 valitsijamiestä ja SKDL:llä 55, sillä SKDL:n valitsijamieheksi Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä valittu Osmo Kock oli sairastumisen vuoksi estynyt ja hänen varamiehekseen tuli samasta Kekkosen vaaliliitosta Keskustapuolueen Jouko Siikaniemi.^[12]

Vaalin ehdokasasettelusta seurasi, että äänestyksessä oli tosiasiassa kysymys myös yleispolitiikasta, mistä aiheutui hallituspuolueille harmia ja tappiokin. Vaalin heikohkoksi jäänyt äänestysaktiivisuus vaikutti erityisesti vasemmistopuolueiden ja LKP:n äänimääriin; toisaalta siitä hyötyi kokoomus, jonka kannatus kasvoi enemmän prosentuaalisesti kuin puolueen saaman äänimäärän perusteella.^[13] Matti Virkkusen ja Veikko Vennamon menestys presidentinvaalissa tulkittiin äänestäjien ainakin osittaiseksi epäluottamukseksi noudatetulle hallituspolitiikalle, ja se ennakoi SMP:n suurvoittoa sekä kokoomuksen kannatuksen nousua vuoden 1970 eduskuntavaaleissa.^[14] Kekkonen puolestaan sai äänestäjiltä vahvemman valtakirjan kuin kaksissa edellisissä vaaleissa, mutta myös muistutuksen poliittisesta kuolevaisuudesta.^[15]