Vilhelm II (Saksa)

Vilhelm II oli yhdistyneen Saksan ensimmäisen keisarin Vilhelm I:n pojanpoika. Hänen vanhempansa olivat keisari Fredrik III ja Britannian kuningattaren Viktorian tytär prinsessa Viktoria. Hän nousi valtaistuimelle niin sanottuna kolmen keisarin vuonna 1888, jolloin hänen isoisänsä kuoli 90-vuotiaana ja hänen kuolemansairas isänsä eli valtaistuimella vain 99 päivää.

Vilhelmin kanssa samaan aikaan hallinneet Venäjän tsaari Nikolai II ja Yhdisyneen kuningaskunnan kuningas Yrjö V olivat serkkuja keskenään. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Vilhelmin kerrotaan sanoneen, että jos heidän isoäitinsä (kuningatar Viktoria) olisi vielä elossa, hän ei olisi antanut serkusten julistaa sotaa toisiaan vastaan.^[1][2]

Vuodesta 1881 alkaen Vilhelm oli naimisissa Schleswig-Holsteinin prinsessan Augusta Viktorian kanssa. Heillä oli seitsemän lasta:^[3][4]

• Kruununprinssi Wilhelm
• Prinssi Eitel Friedrich
• Prinssi Adalbert
• Prinssi August Vilhelm
• Prinssi Oskar
• Prinssi Joachim
• Prinsessa Viktoria Luise

Keisarinnan kuoltua 1921 maanpaossa keisari meni uudelleen naimisiin prinsessa Hermine Reussin kanssa vuonna 1922.^[5] Uudesta avioliitosta ei ole lapsia.^[4]

Vilhelm oli kiinnostunut islamista ja osoitti syvää arvostusta uskontoa kohtaan. Hänen vieraillessa Damaskoksessa Saladinin haudalla vuonna 1898 Vilhelm sanoi olevansa kaikkien maailman muslimien ikuinen ystävä.^[6] Saman vuoden lokakuussa Vilhelm vieraili Konstantinopolissa ja kirjoitti serkulleen, tsaari Nikolai II:lle:^[7][8]

Jos olisin saapunut tänne ilman mitään uskontoa, olisin takuulla kääntynyt muhamettilaisuuteen.

Vilhelm II:n hallinto poikkesi ratkaisevasti edeltäjästään. Hänen isoisänsä aikana Saksan politiikkaa oli johtanut maan yhdistymisen pääarkkitehti, valtakunnankansleri Otto von Bismarck, ja keisari oli pysytellyt taka-alalla. Vilhelm II pakotti Bismarckin eroamaan lähes välittömästi valtaan noustuaan 1890 ja loi ns. henkilökohtaisen hallinnon (saks. Persönliches Regiment), jossa keisari johti sekä valtakunnan että armeijan hallintoa mahdollisimman pitkälle itse. Vilhelm II oli Bismarckin tavoin aktiivinen sosiaalipolitiikassa ja tuki sairaus- ja eläkevakuutusreformeja. Niin keisarin, hallituksen kuin valtiopäivienkin toimivaltaa kuitenkin rajoitti osavaltioiden laaja itsehallinto.

Vilhelmin valtakautta aina Bismarckin erottamisesta ensimmäisen maailmansodan alkamiseen saakka kutsutaan toisinaan vilhelmiiniseksi ajaksi (saks. Wilhelminische Ära).^[9][10]

Vilhelm II:n eräs lempinimi oli Reisekaiser, koska hän teki erittäin aktiivisesti vierailuja Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maihin. Lisäksi hän purjehti kesäisin viikkokausia. Keisarin sotilaallista ja ajoittain kovaäänistä imagoa pehmensi hänen ympärillään jopa paraateissa alati juoksennellut mäyräkoira. Susikoirat eivät kuuluneet henkisesti hyvin anglofiilisen keisarin suosikkeihin. Keisari oli mielenlaadultaan huumorintajuinen, joskus jopa ”ilkikurisiin piloihin” taipuvainen; itseään alempia arvohenkilöitä käteltäessä oli hänellä joskus tapana puristaa kipua tuottavan kovaa. Sekä keisarin että Saksan kannalta laivastokilpailu brittien kanssa muodosti poliittisen ja henkisen dilemman, koska aina ensimmäisen maailmansodan syttymiseen saakka maiden välit olivat pääsääntoisesti varsin läheiset. Jopa Saksan keisarihymni Heil dir im Siegerkranz noudatti Englannin kansallislaulun God Save the Kingin sävelmää.

Julkisuus

Vilhelm II oli ensimmäinen valtiollinen johtohahmo, joka järjestelmällisesti hyödynsi modernia mediaa imagomarkkinoinnissa. 1890-luvun lopulta lähtien keisarin mukana seurasi jokseenkin aina filmiryhmä, joka tuotti uutis- ja pr-elokuvia, joita esitettiin elokuvateatterien päivittäiskatsauksissa. Keisarin puheita levytettiin. 1913 tuotettiin jopa maailman ensimmäinen merkittävä väridokumenttielokuva Nikolai II:n valtiovierailusta Saksaan. Vilhelmin impulsiivisuus ja värikäs kielenkäyttö tuottivat myyviä otsikoita lehtiin ja säännöllisesti myös diplomaattisia pikkuselkkauksia. Maailmanlaajuista huomiota herätti esimerkiksi keisarin 27. heinäkuuta 1900 pitämä ”hunnipuhe”, jossa hän kehotti saksalaisia sotilaita, jotka olivat matkalla Kiinaan kukistamaan boksarikapinaa, tekemään itsensä hunnien tavoin tunnetuksi Kiinassa häikäilemättömällä etenemisellä.^[11]

Sen sijaan keisarin perhe-elämä ei antanut otsikoihin aihetta. Hän oli uskonnollinen ja konservatiivinen perheenisä, joka piti päivittäin aamuhartauden hovinsa ja kansliansa henkilökunnalle sekä saarnasi Preussin reformoidun kirkon päämiehenä jumalanpalveluksissa. Hohenzollernin suku nimittäin oli reformoituja ja kuului siten katolisten ja luterilaisten dominoimassa valtakunnassaan pieneen vähemmistökirkkoon. Tällä vähemmistöön kuulumisella saattoi olla osuutta siihen, että hallitsijahuoneella ja myös Vilhelm II:lla oli ystävälliset suhteet myös juutalaisväestöön. Niinpä Vilhelm II:n aikana juutalaisille avattiin Saksassa mahdollisuus upseerinuraan.

Diplomatian vaikeudet

Vilhelm II ei ollut Bismarckin tapaan taitava diplomaatti, ja muun muassa Venäjä vieraantui Saksasta Vilhelm II:n aikana. Saksan ja Britannian välejä puolestaan kiristi keisarin Daily Telegraphissa lokakuussa 1908 julkaistu haastattelu, jossa keisari haukkui englantilaisten suhtautumisen Saksaan.^[12][13] Ailahtelevaisen Vilhelm II:n Saksan ulkopolitiikka pyrki maan mahdin kasvattamiseen. Vuonna 1912 Vilhelm II suorastaan toivoi suursotaa Euroopasta, mistä kertoi Itävallassakin 1913, mutta Itävallan kruununprinssi Frans Ferdinandin surmasta syntyneessä kriisissä Vilhelm pelkäsi sodan syttymistä ja pyrki estämään sen viime hetken neuvotteluin Nikolai II:n kanssa, jonka hallitus oli kuitenkin päättänyt että sota Saksaa vastaan on aloitettava.

Kun Saksa ajautui sotaan Isoa-Britanniaa ja Venäjää vastaan, Vilhelmin kerrotaan sanoneen, että hänen serkkunsa Nikolai II oli "vetänyt minua höplästä" ja, että mikäli isoäiti Viktoria olisi elossa, hän ei olisi antanut serkusten (Vilhelm II, Nikolai II ja Yrjö V) lähteä sotaan keskenään.^[14][15]

Kruunusta luopuminen

Tappio ensimmäisessä maailmansodassa sytytti Saksassa vallankumouksen, ja keisari joutui luopumaan kruunusta 9. marraskuuta 1918. Saksa julistettiin pian tämän jälkeen tasavallaksi. Valtakautensa jälkeiset vuodet Vilhelm II vietti maanpaossa Alankomaissa, jossa hän myös kuoli saksalaismiehityksen aikana 4. kesäkuuta 1941 Doornin kartanossa, Huis Doornissa, jonka hän oli ostanut vuonna 1920. Paikka on nykyään museo.^[16]

• Pyhän Tapanin ritarikunta (Itävalta-Unkari, 1872)^[17]
• Maria Teresian sotilasritarikunta (Itävalta-Unkari, 1914)^[17]
• Elefanttiritarikunta (Tanska, 1879)^[18]
• Dannebrogin ritarikunta (Tanska, 1906)^[18]
• Vapaudenristin ritarikunta (Suomi, 1918)^[19]
• Pyhimmän ilmoituksen ylin ritarikunta (Italia, 1873)^[20]
• Krysanteemiritarikunta (Japani)^[21]
• Vilhelmin sotilasritarikunta (Alankomaat, 1889)^[22]
• Norjan leijonan ritarikunta (Norja, 1904)^[23]
• Pyhän Olavin ritarikunta (Norja, 1889)^[24]
• Kultainen talja (Espanja)^[25]
• Serafiimiritarikunta (Ruotsi)^[26]
• Vasa-ritarikunta (Ruotsi)^[27]

• Sitaatteja aiheesta Vilhelm II Wikisitaateissa

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vilhelm II Wikimedia Commonsissa

• Voisiko keisari Wilhelm palata takaisin?, Aamulehti, 19.02.1928, nro 49, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Kun keisari Wilhelm aiottiin ryöstää. Hurjapäitten amerikkalaisten yritys maailmansodan jälkimainingeissa, Seura, 29.12.1937, nro 52, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Historiallinen haastattelu. Keisari Wilhelmin kohtalokas puuttuminen politiikkaan 30 vuotta sitten, Helsingin Sanomat, 28.10.1938, nro 291, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Saksan keisari Wilhelm II 80 v., Suomen Kuvalehti, 28.01.1939, nro 4, s. 16, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Doornin vanha herra. Onnellinen prinssi - mahtava keisari - osaansa tyytynyt maanpakolainen, Kuva, 01.02.1939, nro 3, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Edeltäjä: Fredrik III

Saksan keisari 1888–1918

Seuraaja: –

Edeltäjä: Fredrik III

Preussin kuningas 1888–1918

Seuraaja: –

Edeltäjä: Fredrik III

Hohenzollernin suvun päämies 1888–1941

Seuraaja: Wilhelm von Hohenzollern