Viktoria (Iso-Britannia)

Viktorian isä oli prinssi Edvard, Kentin ja Strathearnin herttua (1767–1820), joka oli Yrjö III:n ja kuningatar Charlotten poika.^[1] Viktoria kuului saksalaiseen Hannover-sukuun, joka nousi valtaistuimelle vuonna 1714. Viktoria oli Englannin ensimmäisen Stuart-hallitsijan Jaakko I:n jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa tämän tyttärentyttären Hannoverin Sofian kautta.^[2]

Viktorian äiti oli prinsessa Viktoria Saksi-Coburg-Saalfeld, Kentin ja Strathearnin herttuatar (1786–1861).^[3] Viktorian Leopold-enosta tuli vuonna 1831 Belgian kuningas Leopold I.^[4]

Nuoruus

Viktoria syntyi 24. toukokuuta 1819 Kensingtonin palatsissa Lontoossa, jonne hänen vanhempansa olivat saapuneet vähän aiemmin Saksasta, jotta heidän lapsensa syntyisi Englannissa. Kuukautta myöhemmin hänet kastettiin Alexandrina Victoriaksi. Nimi Alexandrina tuli tytön kummisedän ja Britannian sotaliittolaisen, Venäjän keisari Aleksanteri I:n mukaan, ja nimi Victoria annettiin hänen äitinsä mukaan. Koska Victoria oli Britanniassa tuohon aikaan tuntematon nimi ja myös Alexandrina kuulosti vierasmaalaiselta, moni parlamentaarikko pyrki 1830-luvulla vaihdattamaan prinsessan laillisen nimen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Viktorian isä Edvard kuoli vuonna 1820 keuhkokuumeeseen, ja kuningas Yrjö IV otti velkaisen äidin ja tyttären hoiviinsa. Yksivuotiaana Viktoria oli perimysjärjestyksessä kolmantena setiensä jälkeen. Viktorian äiti oli saksalainen, joten kotona puhuttiin saksaa, vaikka äiti kasvattikin Viktorian englanninkieliseksi.^[5] Pienen Viktorian läheisin leikkitoveri oli hänen äitinsä neuvonantajan John Conroyn tytär Victoire.^[6]

Viktoria sai kristillisen koulutuksen. Hän opiskeli myös äidinkieltään saksaa, englantia ja ranskaa sekä italian ja latinan perusteet. Romaanien lukeminen häneltä oli kielletty. Hänen äitinsä oli hyvin suojeleva, eikä nuori prinsessa mennyt minnekään ilman seuraa.^[7]

Viktoria kasvoi ilman isää ja veljiä lähes yksinomaan naispuolisten sukulaisten ympäröimänä.^[8] Viktorian eno, Belgian kuningas Leopold I, oli läheisin isähahmona.^[9] Yrjö IV:n kuoltua vuonna 1830 Viktoriasta tuli 11-vuotiaana 65-vuotiaan kuningas Vilhelm IV:n ensimmäinen kruununperijä.^[10]

Teini-ikäisenä Viktoria rakasti erityisesti historian opiskelua ja italialaista oopperaa.^[11] Hän opiskeli myös laulamista ja pianonsoittoa, missä hänestä tulikin hyvin taitava.^[12]

Vuodesta 1830 alkaen Viktorian äiti vei neuvonantajansa kanssa Viktorian kesäisin matkoille tutustumaan Englantiin ja Walesiin. Kuninkaan harmiksi nuori Viktoria toivotettiin innokkaasti tervetulleeksi minne tahansa he menivätkin ja Viktorian matkat nähtiin ”kuninkaallisena etenemisenä”. Kuningas kielsikin laivoja antamasta prinsessalle kuninkaallista tervehdystä.^[13]

Viktoria sai suuresti arvostamaltaan enoltansa Leopoldilta tukun ohjeita hallitsijakauttaan varten.^[14] Kuningas Vilhelm IV:n ja Viktorian äidin välit olivat samalla huonontuneet niin, että kuningas toivoi julkisesti elävänsä niin kauan, että Viktoria olisi riittävän vanha noustakseen valtaistuimelle ilman äitinsä sijaishallintaa.^[15]

Valtakauden alku

Viktoriasta tuli kuningatar 20. kesäkuuta 1837, kun Vilhelm IV kuoli.^[16] Hän luopui heti ensimmäisestä etunimestään Alexandrinasta, siirsi hovinsa Kensingtonin palatsista Buckinghamin palatsiin ja teki Windsorin linnasta toisen asuntonsa.^[17] Hän alkoi myös ottaa etäisyyttä entiseen neuvonantajaansa John Conroyhin sekä äitiinsä Kentin herttuattareen, vaikka ottikin tämän asumaan Buckinghamin palatsiin.^[18] Kesän 1837 aikana uusi kuningatar otti lähes päivittäin vastaan valtakuntansa johtavia poliitikkoja, kirkonmiehiä ja muita merkkimiehiä. Hän järjesti myös lukuisia juhlia palatsissaan.^[19] Monarkin vaihdoksen myötä maassa järjestettiin uudet parlamenttivaalit samana vuonna.^[20]

Monarkkina Viktorialla oli tuohon aikaan suurin piirtein samanlaiset valtaoikeudet kuin Yhdysvaltain presidentillä. Hän oli armeijan ja laivaston ylipäällikkö. Hän nimitti kaikki tärkeimmät valtion virkamiehet, diplomaatit sekä johtavat tuomarit. Hänellä oli valta antaa aatelittomille perinnöllinen aatelisarvo ja sitä kautta ylähuoneen jäsenyys. Monarkki myös valitsi Englannin kirkon ja Irlannin protestanttisen kirkon piispat ja arkkipiispat sekä Britannian siirtomaiden hallitsijat. Monarkki julisti sodat ja rauhat sekä hoiti sopimusneuvottelut valtioiden välillä. Hän saattoi tehdä lakiehdotuksia ja pyytää parlamenttia osoittamaan varoja sekä säätämään veroja valtakunnan hallinnoimiseen ja puolustukseen. Monarkki ei kuitenkaan saanut verottaa alamaisiaan tai säätää lakeja ilman parlamentin hyväksyntää, eikä hän saanut erottaa tuomareita.^[21]

Monia kuningattaren valtaoikeuksia käyttivät käytännössä hänen neuvonantajansa sekä pääministeri ja muut ministerit, mutta heidän oli saatava siihen lupa kuningattarelta. Vaikka kuningatar nimittikin itse pääministerin, tämän täytyi saada myös parlamentin luottamus voidakseen johtaa hallitustaan. Käytännössä monarkki siis joutui nimittämään pääministeriksi parlamentin suurimman puolueen johtajan – vain jos yksikään puolue ei ollut hallitseva, hänellä oli valinnanvaraa.^[22] Viktorian tullessa kuningattareksi pääministerinä oli whigejä edustanut lordi Melbourne, joka sai myös jatkaa pääministerinä. Viktoria tuli välittömästi hyvin toimeen Melbournen kanssa, ja hänestä tuli kuningattarelle tärkeä keskustelukumppani, ohjaaja ja ystävä pitkäksi aikaa.^[23]

Käytännön valtansa lisäksi monarkki oli myös Britannian ja sen imperiumin symboli. Viktoria saikin kuvansa kuningaskunnan kolikkoihin ja postimerkkeihin, jotka keksittiin Britanniassa 1840. Myös maan kansallislaulu ”God Save the Queen” oli osoitettu monarkille.^[24]

Viktoria sai parlamentilta 385 000 punnan vuositulot, josta 80 prosenttia ohjattiin hovin palkkoihin ja kuluihin. Summa säilyi samana Viktorian kuolemaan asti. Ensimmäisten kahden vuoden aikana Viktoria maksoi pois vanhempiensa vanhat velat ja ohjasi serkuilleen elatusmaksuja. Sen jälkeen hän alkoi ostella taidetta, lahjoittaa hyväntekeväisyyteen ja kasvattaa omaa kassaansa.^[25]

Viktorian kruunajaisia vietettiin 28. kesäkuuta 1838. Kruunajaiset olivat hyvin näyttävät. Niihin liittyneet juhlallisuudet kestivät monta päivää, ja tapahtuma tarjottiin koko kansalle eikä vain eliitille kuten Yrjö IV:n kruunajaiset.^[26]

Avioliitto, perhe-elämä ja Albertin rooli kanssahallitsijana

Viktorian luona vieraili nuoria kosijoita vuosina 1837–1839. Heidän joukossaan oli eurooppalaisia prinssejä, mutta nuori kuningatar oli päättänyt mennä naimisiin vain rakkaudesta. Lokakuussa 1839 kuningattaren saksalainen serkku, Saksi-Coburg-Gothan herttuakunnan prinssi Albert tuli vierailulle Windsoriin. Viktoria ihastui Albertiin ja kosi tätä, mikä olikin kuningattaren tehtävä. Albert suostui ja hääpäiväksi valittiin 10. helmikuuta 1840.^[27]

Häiden jälkeen pari vietti kolmen päivän kuherruskuukauden Windsorin linnassa. Vastanaineet olivat hyvin onnellisia, vaikka heidän persoonallisuutensa olivatkin vastakohtaiset: Viktoria oli ulospäinsuuntautunut sekä valvoi myöhään ja Albert oli puolestaan introvertti sekä aamuvirkku. Aluksi Albertilla oli vain aviomiehen osa eikä minkäänlaista sijaa valtakunnan hallinnossa, mutta hän ryhtyi seuraavien vuosien aikana parantamaan asemaansa.^[28] Albert kertoi ottaneensa tavoitteekseen avustaa ja täydentää vaimonsa työtä kaikin tavoin ja toimia perheen ja talouden päänä. Albertin rooli maan politiikassa kasvoi 1840-luvun aikana Viktorian ollessa toistuvasti raskaana.^[29] Vuonna 1843 Albertista oli tullut jo niin tärkeä, että kuningatar korvasi julistuksissaan sanan ’minä’ sanalla ’me’.^[30] Maassa olikin käytännössä kaksi hallitsijaa, ja monen näkemyksen mukaan Albert toimi kuninkaana. Viktorian omien päiväkirjamerkintöjen mukaan tällainen järjestely sopikin hyvin kuningattarelle, joka oli hyvin tyytyväinen perhe-elämäänsä.^[31] Albertilla oli huomattava vaikutus Viktorian kehittymiseen voimakkaaksi hallitsijaksi, ja hän sai alkujaan varsin vapaamielisen Viktorian lämpenemään vanhoillisille aatteille.^[32]

Viktoria ja Albert saivat vuosina 1840–1857 yhdeksän lasta.^[32] Viktorian perhekäsitykset olivat monilta osin siveitä: Hän torjui eronneet naiset hovistaan eikä hän pitänyt kihlaparien vapaasta seurustelusta tai raskautta käsittelevästä aikansa julkisesta keskustelusta. Hänen oma avioliittonsa oli hyvin onnellinen, mutta yleisesti ottaen hän piti avioliittoja ”lottona” ja naisen orjuuttamisena. Hän piti omia raskausaikojaan ja synnytyksiään epämiellyttävinä sekä imettämistä vastenmielisenä, minkä vuoksi hän ei sitä tehnytkään.^[33]

Kesäkuussa 1840 Viktoria yritettiin murhata, kun mielenterveysongelmista kärsinyt nuori mies ampui vaunuissa matkustavia Viktoriaa ja Albertia kohti. Tapahtuman seurauksena parlamentti sääti lain, jonka mukaan Albertista tulisi hallitsija Viktorian kuoltua, jos kruununperijä olisi vielä alaikäinen.^[34] Viktoria joutui elämänsä aikana kaikkiaan kahdeksan hyökkäyksen kohteeksi. Seitsemän kertaa häntä kohti laukaistiin tai yritettiin laukaista pistooli, tosin joissain tapauksissa aseessa ei ollut luoteja. Näistä hyökkäyksistä kuningatar selvisi vahingoittumattomana. Kerran häntä lyötiin kävelykepillä otsaan.^[35]

Konservatiivien Robert Peelista tuli pääministeri Lordi Melbournen jälkeen 1841. Albert tuli hänen kanssaan heti hyvin toimeen niin henkilönä kuin poliittisestikin, minkä ansiosta Albertin rooli politiikassa kasvoi.^[36] Ajan myötä niin Viktoria kuin Albertkin ottivat omakseen Peelin Irlantia, valuuttaa ja ulkomaankaupan säätelyä koskeneen uudistuspolitiikan.^[37]

Viktoria ja Albert joutuivat vuoden 1846 jälkeen eri linjoille ulkopolitiikassaan kovaotteisen ulkoministeri lordi Palmerstonin kanssa ja pyrkivät syrjäyttämään hänet. Pääministeri lupasikin vaatia ulkoministeriään vastaisuudessa hankkimaan kuningattarelta luvan tämän nimissä puhumiseen.^[38]

Albert valittiin 1847 Cambridgen yliopiston kansleriksi, ja hän uudisti sekä laajensi yliopiston opetusohjelmaa merkittävästi. Albert vastasi myös Lontoon maailmannäyttelyn 1851 järjestämisestä, ja Viktoria kuvasi näyttelyn avajaispäivää yhdeksi elämänsä suurimmista.^[39]

Hallitsijapari hankki Wightsaarelta syrjäisen tilan nimeltä Osborne House ja rakennutti sinne kartanon, jossa he saattoivat viettää aikaansa rauhassa lastensa kanssa.^[40] Pariskunta ihastui myös Skotlantiin, ja vuonna 1847 he vuokrasivat sieltä Balmoralin tilan ja rakennuttivat sinne linnan asunnokseen.^[41] Samana vuonna Viktoria sai kahdeksannen lapsensa, ja hän käytti ensi kertaa kloroformia puudutusaineena synnytyksessä, mikä sai monet naiset seuraamaan hänen esimerkkiään. 1850-luvun puolivälissä kuninkaallinen pari vietti jo lähes puolet ajastaan Osbornessa tai Balmoralissa. Heidän nuorekas suurperheensä oli muuttanut brittien käsitystä kuninkaallisesta perheestä.^[42]

Kun Irlannissa oli vakava nälänhätä 1840-luvulla, Viktoria kantoi paljon huolta Britannialle silloin kuuluneen maan tilanteesta ja lahjoitti omia varojaan nälkäisten hyväksi. Samalla Irlannissa nousi kuitenkin kapinamielialaa, ja toukokuussa 1849 työtön irlantilaismies yritti ampua Viktorian Lontoossa. Viktoria teki ensimmäisen vierailunsa Irlantiin saman vuoden elokuussa. Kuningatar sai Irlannissa erittäin innostuneen ja lämpimän vastaanoton kaikilta yhteiskuntaluokilta. Myöhemmin Viktoria vieraili Irlannissa miehensä kanssa vielä 1853 ja 1861, joskin historiantutkijat ovat myöhemmin arvostelleet häntä siitä, että hän pysyi irlantilaisille edelleen liian etäisenä.^[43]

Viktorian äiti kuoli maaliskuussa 1861 ja Albert saman vuoden joulukuussa. Viktoria otti miehensä kuoleman hyvin raskaasti ja aloitti pitkän suruajan. Hän alkoi pukeutua mustiin, valkoista huntua ja päähinettä lukuun ottamatta, ja sisusti Windsorin linnan mustilla kankailla. Albertin huone jätettiin pysyvästi tarkalleen siihen tilaan, missä se oli Albertin kuollessa. Viktoria omisti paljon aikaansa Albertin suunnitelmien loppuunsaattamiseen ja pystytti hänelle useita patsaita. Hän vältteli julkisia esiintymisiä yli kymmenen vuoden ajan, mutta osallistui kuitenkin yhä aktiivisesti lastensa elämään ja valtakunnan politiikkaan.^[44]

Valtakauden loppupuoli

Puolisonsa kuoleman jälkeen Viktoria pyrki jatkamaan ulkopolitiikassaan Albertin linjan mukaisesti. Viktoria tuki Preussia Tanskaa vastaan Schleswig-Holsteinin kiistassa vuonna 1863 vastoin hallituksen ja kansan enemmistön linjaa. Englanti ei lopulta ryhtynyt tukemaan Tanskaa sodassa.^[45] Kun Preussi ryhtyi sen jälkeen aloittelemaan sotaa Itävaltaa vastaan, Viktoriakin kääntyi Preussia vastaan ja yllytti ministereitään tukemaan Itävaltaa asevoimin.^[46]

Viktoria asettui konservatiivi Benjamin Disraelin puolelle tämän kiistassa William Ewart Gladstonen kanssa. Disraeli nousi pääministeriksi vuonna 1866, ja kuningatar piti hänen kanssaan tiivistä yhteyttä kirjeitse. Heistä tuli myös hyvät ystävät. Disraelia seuranneen Gladstonen pääministerikauden (1869–1874) moniin uudistuksiin Viktoria suhtautui nuivasti mutta joutui hyväksymään ne.^[47]

Viktorian eristäytyminen Albertin kuoleman seurauksena nostatti Britanniassa monarkian vastaisia mielialoja 1860-luvun lopulta alkaen. Valtiolle kalliiksi tulevan kuningasvallan tarpeellisuutta alettiin kyseenalaistaa, ja Viktorian noin viiden miljoonan punnan yksityisomaisuutta arvosteltiin. Pääministeri Gladstone kuitenkin puolusti voimakkaasti kuningattaren ja tämän jälkeläisten tulojen säilyttämistä ennallaan.^[48]

Disraeli palasi pääministeriksi vuoden 1874 vaalien jälkeen, mikä miellytti uudistuksiin kyllästynyttä kuningatarta. Viktoria alkoi myös jälleen lisätä julkisia esiintymisiään.^[49] Disraelin aloitteesta Viktoriasta tehtiin Intian keisarinna vuonna 1876.^[50]

Venäjän ja Turkin välisen kiistan yhteydessä Viktoria puhui voimakkaasti Venäjää vastaan ja yllytti pääministeriä sotaan. Vuoden 1880 vaaleissa Gladstonen vapaamieliset palasivat valtaan Viktorian harmiksi. Kun lordi Salisburysta tuli pääministeri vuoden 1886 vaalien jälkeen, Viktoria palasi jälleen monenlaisiin yleisiin tehtäviin ja huomasi kansansuosionsa olevan hyvin korkealla.^[51]

Kuolema

Viktorian terveys oli alkanut heiketä vuonna 1900. Tammikuussa 1901 hän sai kohtauksen ja jäi vuoteenomaksi. Viktoria kuoli loma-asunnollaan Osborne Housessa Wightsaarella 22. tammikuuta 1901. Arkku tuotiin Lontooseen ja sieltä Windsoriin 2. helmikuuta. Viktorialle järjestettiin hänen omasta vaatimuksestaan sotilaalliset hautajaiset. Arkku sijoitettiin kaksi päivää myöhemmin Frogmoren mausoleumiin Viktorian puolison, prinssi Albertin viereen.^[52] Viktoria oli kuollessaan 81-vuotias ja oli hallinnut 63 vuotta, seitsemän kuukautta ja kaksi päivää.

Viktorian jälkeen valtaistuimelle nousi hänen vanhin poikansa, Walesin prinssi Edvard VII. Hannover-suvun hallituskausi päättyi, ja Edvard aloitti isänsä kautta periytyneen Saksi-Coburg-Gothan hallituskauden.^[53]

Pääartikkeli: Viktoriaaninen aikakausi

Viktorian valtakaudella eli viktoriaanisella aikakaudella 1837–1901 Yhdistynyt kuningaskunta muuttui lopullisesti perustuslailliseksi monarkiaksi, jossa hallitsijalla ei ole paljon valtaoikeuksia. Viktoria ei kuitenkaan pysytellyt yksityisesti täysin puolueettomana, ja hän pystyi myös edelleen vaikuttamaan maansa asioihin korkean arvovaltansa ja poliittisten taitojensa avulla.^[54]

Viktorian aikana Britannia ja koko maailma muuttui huomattavasti niin yhteiskunnallisesti kuin teollisestikin. Kirjailija Mark Twainin mukaan ”[Viktoria] on todistanut enemmän keksintöjä kuin kukaan toinen koskaan elänyt monarkki”. Vaikka Viktorialla ei ollut osaa eikä arpaa useimpiin uudistuksiin, hän oli kuitenkin uudistusmielinen ja alkoi nopeasti hyödyntää esimerkiksi rautatietä, kameraa ja lennätintä. Muita Viktorian ajan uudistuksia ja keksintöjä olivat esimerkiksi kuolemanrangaistuksen käytön rajoittaminen, tavallisen kansan poliittisten oikeuksien laajentaminen, naisten oikeudet, työläisten ammattiliitot, työajan lyhentäminen, puhtaanapidon kehitys, sanomalehti, höyrylaiva, puhelin, sähkövalo, kirjoituskone, tekijänoikeus sekä puudutusaineet.^[55]

Viktorian aikana vallitsi niin sanottu ”99-vuotinen rauha” Waterloon taistelun 1815 ja ensimmäisen maailmansodan alun 1914 välillä. Sinä aikana ainoa Euroopassa käyty sota, jossa Britannia oli mukana, oli Krimin sota 1854–1856. Muualla maailmassa, kuten Kiinassa, Intiassa ja Etelä-Afrikassa, britit kävivät kuitenkin jatkuvasti sotia. Viktoria oli sotilaan tytär, jolle maanpuolustus oli ensiarvoisen tärkeää, ja hän seurasi jokaista sotaretkeä hyvin tarkasti. Hän tarkasti usein joukkoja, vieraili haavoittuneiden luona, kävi suoraa kirjeenvaihtoa kenraaliensa kanssa ja palkitsi sotilaitaan. Hän myös järjesti itselleen sotilaalliset hautajaiset.^[56]

Viktorian aikana brittiläinen imperiumi kasvoi käsittämään neljäsosan koko maapallon asuttavasta alueesta ja 400 miljoonaa kruunun alamaista.^[57] Viktoria puolusti brittien siirtomaavaltaa ja piti sitä alusmailleen suotavampana kuin ranskalaisten tai saksalaisten valtaa. Hän kuitenkin myös arvosteli joitain brittien valloituksia. Hän vastusti esimerkiksi Intian pakkokristillistämispyrkimyksiä ja oli uskonnollisesti suvaitsevainen myös kotimaassaan.^[58] Hän myös kirjoitti 1870-luvulla kirjeessään tyttärelleen toivovansa, ettei Britannia enää valloittaisi lisää maita Intiassa, sillä hän piti sitä vääränä ja hyödyttömänä.^[59]

Kuningatar Viktoria ja prinssi Albert saivat yhdeksän lasta, joista useimmat menivät naimisiin eurooppalaisiin hallitsijasukuihin. Tämän vuoksi lähes kaikki nyky-Euroopan monarkit polveutuvat kuningatar Viktoriasta, ja Viktoriaa kutsutaankin ”Euroopan isoäidiksi”. Nykyajan monarkeista Viktorian jälkeläisiä ovat Yhdistyneen kuningaskunnan nykyinen hallitsija Charles III, Tanskan Frederik X, Norjan Harald V, Ruotsin Kaarle XVI Kustaa ja Espanjan Felipe VI.^[60]

Luettelo lapsista

Verenvuototauti

Viktoria oli Euroopan kuningashuoneita vaivanneen verenvuototaudin kantaja, ja kyseinen mutaatio oli luultavasti syntynyt hänessä.^[62] Hänen jälkeläistensä kautta se levisi lähes jokaiseen Euroopan kuningassukuun. Tunnetuin taudista kärsinyt lienee Venäjän kruununperijä tsarevitš Aleksei.^[63]

Viktorian mukaan on nimetty lukemattomia paikkoja brittiläisen imperiumin alueella. Niistä tunnetuimpia ovat esimerkiksi Victorian osavaltio ja Iso Victorian aavikko Australiassa, Seychellien pääkaupunki Victoria, Brittiläisen Kolumbian pääkaupunki Victoria Kanadassa sekä Victorianjärvi ja Victorian putoukset Afrikassa.^[64]

Brittiläiset

• Viktorian risti (Iso-Britannia, 1856, perustaja)^[65]
• Intian tähden ritarikunta (Iso-Britannia, 1861, perustaja)^[66]
• Viktorian ja Albertin ritarikunta (Iso-Britannia, 1862, perustaja)^[67]
• Intian kruunun ritarikunta (Iso-Britannia, 1878, perustaja)^[68]
• Intian keisarikunnan ritarikunta (Iso-Britannia, 1878, perustaja)^[69]
• Kuninkaallinen punainen risti (Iso-Britannia, 1883, perustaja)^[70]
• Ansioituneen palveluksen ritarikunta (Iso-Britannia, 1886, perustaja)^[71]
• Viktorian ritarikunta (Iso-Britannia, 1886, perustaja)^[72]

Ulkomaalaiset

• Kuningatar Maria Luisan ritarikunta (Espanja, 1833)^[73]
• Kamehameha I:n kuninkaallinen ritarikunta (Havaijin kuningaskunta)^[74]
• Takovon ristin ritarikunta (Serbian kuningaskunta, 1882)^[75]
• Valkoisen kotkan ritarikunta (Serbian kuningaskunta, 1883)^[75]
• Pyhän Savan ritarikunta (Serbian kuningaskunta, 1897)^[75]
• Salomon sinetin ritarikunta (Etiopia, 1897)^[76]
• Ruhtinas Danilo I:n ritarikunta (Montenegro)^[77]

• Nuori Victoria, draamaelokuva Viktorian varhaisista vaiheista

• Arnstein, Walter L.: Queen Victoria. London: Palgrave MacMillan, 2003. ISBN 0-333-63807-7. (englanniksi)
• Strachey, Lytton: Queen Victoria. New York: Harcourt, Brace and Company, 1921. (englanniksi)
• Strachey, Lytton: Kuningatar Viktoria. Historian mahtavin nainen. (Queen Victoria, 1921.) Suomentanut Eino Railo (1. painos suomeksi 1927). Helsinki: Into, 2019. ISBN 978-952-351-056-2.

Viitteet

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kuningatar Viktoria.

• Barth, Reinhard: Historian suurnaiset. (Frauen, die Geschichte machten. Von Hatschepsut bis Indira Gandhi. Suomennos Tuulikki Virta, Katja Zöllner. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6762-5.

Edeltäjä: Vilhelm IV

Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsija 1837–1901

Seuraaja: Edvard VII