Ranskan Guayana

Ranskan Guayana sijaitsee Etelä-Amerikan pohjoisrannikolla, ja sen rajanaapuri lännessä on Suriname ja idässä ja etelässä Brasilia. Ranskan Guayana voidaan jakaa maantieteellisesti kolmeen alueeseen, rannikkotasankoon, keskiosien kukkulaiseen ylätasankoon ja etelän Tumuk Humak -vuoriin. Suurin osa sisämaasta on tiheän sademetsän peitossa, ja maata halkovat useat joet. Tärkeimmät joet ovat Brasilian vastaisella rajalla virtaava Oyapock ja Surinamen vastaisen rajan Maroni.^[4]

Ranskan Guayanaan kuuluvat Salutsaaret (ransk. Îles du Salut). Sen aluetta on pyritty 1990-luvun lopusta lähtien kehittämään myös turismia varten.

Päiväntasaaja sijaitsee vain hieman Ranskan Guayanan eteläpuolella, ja maan ilmasto onkin sen sijainnin takia trooppinen. Maa saa paljon sadetta, ja sen lämpötilat vaihtelevat ympäri vuoden 20 ja 32 asteen välillä.^[5] Pasaatituulet vaikuttavat rannikon ilmastoon.^[6]

Ensimmäiset arkeologiset todisteet Ranskan Guayanan asukkaista ovat 5000-luvulta eaa. Arawakeja saapui 200-luvun lopulla, ja karibit ajoivat heidät pois 700-luvulla. Eurooppalaiset saapuivat Ranskan Guayanaan 1500-luvulla, mutta ensimmäiset siirtokunnat perustettiin vasta 1600-luvulla. Varhaisimmat siirtokunnat kärsivät sisäisistä ristiriidoista, huonoista suhteista intiaaneihin ja karusta elämänlaadusta, kuten keltakuume-epidemioista.^[7]

Ranskalaiset perustivat vuonna 1643 alueen nykyisen hallintopääkaupungin, Cayennen. Virallisesti alue luovutettiin Ranskalle Bredan rauhassa vuonna 1667. 1600-luvun lopulla ranskalaiset toivat alueelle afrikkalaisia orjia, mutta orjuus kuitenkin lopetettiin vuonna 1848, mikä romahdutti plantaasiviljelmille perustuneen hauraan talouden. Ranskan vallankumouksen jälkeen alueelle siirrettiin poliittisia rangaistusvankeja.^[8][9]

Ranskan Guayanaan kuljetettiin vuosina 1852–1953 yli 70 000 vankia. Mannermaalla ja Salutsaarilla oli useita rangaistuslaitoksia. Pirunsaarelle vietiin poliittisia vankeja, ja siellä oli vankeudessa muun muassa ranskalainen upseeri Alfred Dreyfus, joka tuomittiin syyttömänä poliittisin perustein 1800-luvulla maanpetoksesta. Henri Charrièren kirja Vanki nimeltä Papillon ja siitä tehty elokuva toivat rangaistuslaitoksen yleisesti tunnetuksi.^[10]

Sisämaassa sijaitseva Inini erotettiin vuonna 1930 hallinnollisesti erilliseksi siirtomaaksi, mutta vuonna 1946 se yhdistettiin jälleen Ranskan Guayanaan.

Ranskan Guayanasta tuli vuonna 1946 Ranskan merentakainen departementti. Maahan perustettiin vuonna 1964 Guayanan avaruuskeskus, joka on tuonut sinne paljon ulkomaalaisia tieteilijöitä ja insinöörejä ja tehnyt läheisestä Kourousta modernin kaupungin. Laosilaisia hmongeja muutti 1970-luvulla erityisesti Cacaoon ja Javouheyyn. Heitä tuotiin maahan edistämään maanviljelystä.^[11]

Jokaisesta merentakaisesta departementista tehtiin vuonna 1974 oma alueensa, jonka johdossa oli alueneuvosto, mikä tarkoitti myös Ranskan Guayanalle laajempaa autonomiaa. Samoihin aikoihin alkoivat itsenäisyysajatuksetkin saavuttaa laajempaa suosiota, ja 1970-luvun lopulla suurin puolue, Guayanan sosialistinen puolue, vaati autonomian laajentamista. Ääriryhmittymät tekivät 1980-luvulla jopa pommi-iskuja Ranskan hallintoa vastaan. Tämänkin jälkeen Ranskan Guayanassa on aika ajoin syntynyt levottomuuksia autonomian laajentamisen puolesta.^[9]

Tammikuussa 2010 järjestettiin kansanäänestys laajemmasta autonomiasta, mutta äänestäjät hylkäsivät mahdollisuuden.^[12] Samana vuonna järjestetyssä toisessa kansanäänestyksessä puolestaan hyväksyttiin ehdotus departementin ja alueellisen neuvoston yhdistämisestä yhdeksi parlamentiksi. Parlamentin presidentistä tuli jatkossa alueen johtohenkilö, joka korvasi vanhojen neuvostojen johtajat ja Ranskan nimittämän prefektin.^[13]

Ranskan Guayana on yksi Amerikan ranskalaisista departementeista yhdessä Antilleilla sijaitsevien Guadeloupen ja Martiniquen kanssa. Ne ovat myös Ranskan merentakaisia alueita ja kuuluvat kiinteästi Ranskan tasavaltaan ja näin myös Euroopan unioniin sekä euroalueeseen.^[14][13]

Ranskan Guayanan parlamentti perustettiin 2011. Siinä on 51 jäsentä, ja sitä johtaa alueneuvoston puheenjohtaja. Ranskan Guyanan ensimmäiset parlamenttivaalit pidettiin vuonna 2014 samaan aikaan Ranskan alue- ja paikallisvaalien kanssa.^[15] Parlamentin puheenjohtajaksi valittiin 2014 Rodolphe Alexandre.^[13]

Ranskan Guayanan parlamentin vastuulla ovat alueellinen yhteistyö, taloudellinen, yhteiskunnallinen, terveydenhuollollinen, kulttuurinen ja tieteellinen kehittäminen sekä aluesuunnittelu. Se voi myös tehdä Ranskan Guayanaan liittyviä lakiehdotuksia Ranskan pääministerille, ja sitä konsultoidaan alueeseen liittyvissä laeissa.^[16] Oman parlamentin lisäksi Ranskan Guayanasta valitaan kaksi edustajaa sekä Ranskan senaattiin että kansalliskokoukseen.^[13]

Ranskan asevoimat ylläpitävät Ranskan Guayanassa 2 100 sotilasta. He kuuluvat kolmeen rykmenttiin ja laivasto-osastoon.^[17]

Departementti jakautuu kahteen arrondissementtiin ja 22 kuntaan. Kunnat on lueteltu väkilukuineen artikkelissa Luettelo Ranskan Guayanan kunnista.^[1]

Ranskan Guayanan merkittävimmät vientituotteet ovat puutavara, kala ja kulta. Alueen elintaso on Etelä-Amerikan maihin verrattuna korkea.^[12] Ranskan mannermaahan verrattuna alueen palkkataso on kuitenkin pienempi ja kotitaloushyödykkeet maksavat keskimäärin 12 % enemmän.^[18]

Syyskuussa 2011 Total ja Shell ilmoittivat laajasta öljylöydöstä Guayanan rannikon edustalla.^[19]

Nykyisin Ranskan Guayanan tunnetuin paikka lienee Kouroun kaupunki. Sen lähellä sijaitsee Euroopan avaruusjärjestön (ESA) Guayanan avaruuskeskus, josta laukaistaan nykyisin Ariane 5 -kantoraketteja ja vuoden 2009 lopusta lähtien myös venäläisiä Sojuz-kantoraketteja. Vuonna 2010 myös ESAn piirissä kehitetty Vega-kantoraketti tulee käyttämään Kouroun avaruuskeskusta laukaisuihinsa.^[20] Avaruuskeskuksen turvallisuuspalvelut tuottaa Ranskan muukalaislegioona.^[21]

Kansainväliset lentomatkustajat saapuvat Cayenne – Félix Ebouén lentoaseman (ransk. Aéroport de Cayenne – Félix Eboué) kautta.^[22] Lentoasema sijaitsee 13,5 kilometriä Cayannesta lounaaseen.^[23] Kaksi viidesosaa Ranskan Guayanan teistä on päällystettyjä, mutta sisämaan tieverkosto on kehittymätöntä. Osissa maan joista pystyy purjehtimaan pienillä merialuksilla, mutta pääosassa joista pystyy purjehtimaan vain matalapohjaisilla aluksilla.^[13]

Ranskan tilastokeskus arvioi, että vuonna 2016 Ranskan Guayanassa asui 262 527 ihmistä.^[2] Maan suurin kaupunki on hallintokeskus Cayenne, jossa asui 54 709 ihmistä (2013). Seuraavaksi suurimmat kunnat olivat vuonna 2013 Saint-Laurent-du-Maroni (41 515 as.), Matoury (30 244 as.), Kourou (25 793 as.) Remire-Montjoly (21 638 as.), Macouria (10 721 as.) ja Maripasoula (10 477 as.).^[1]

Ranskan Guayanan väestönkasvu oli keskimäärin 2,4 prosenttia vuodessa vuosien 2009–2014 aikana. Vaikka väestönkasvu onkin korkeampaa kuin muissa Ranskan Karibian alueen departementeissa, Ranskan Guayanassakin se on hieman hidastanut. Vielä vuosina 1999–2009 väestönkasvu oli 3,6 prosenttia vuodessa. Väestönkasvu perustuu luonnolliseen kasvuun, sillä vertailuaikana maastamuutto ja maahanmuutto oli lähes tasoissa.^[24]

Syntyvyys on kasvanut selvästi vuosien 2010–2015 aikana. Synnytysten määrä kasvoi tuon aikana noin 11 prosenttia, ja vuonna 2015 Ranskan Guayanassa syntyi noin 6 800 lasta. 44 prosenttia lapsista syntyi ranskalaisille vanhemmille, 29 prosenttia vanhemmille, joista toinen oli ulkomaalainen, ja 27 prosenttia ulkomaalaisille vanhemmille. Kokonaishedelmällisyysluku oli vuonna 2015 peräti 3,6 lasta naista kohden.^[24]

Suurin osa Ranskan Guayanan asukkaista on sekoittunut etniseltä taustaltaan.^[25] CIA:n julkaiseman The World Factbookin mukaan vuonna 2006 alueen asukkaista 66 % oli taustaltaan mustia tai mulatteja, 12 % valkoisia, 12 % alkuperäiskansoihin kuuluvia, sekä intialais- ja kiinalaistaustaisia ja 10 % muun taustaisia.^[26] Alkuperäiskansoihin kuuluvien kokonaismäärä on noin 4 000. Toinen merkittävä vähemmistö ovat karanneista orjista polveutuvat maroonit, jotka asettuivat alueen sisämaahan.^[25]

Ranskan Guayanan asukkaat puhuvat kielenään ranskaa ja Ranskan Guayanan kreolia. Ranska on alueen ainut virallinen kieli.^[12] Sisämaan alkuperäiskansat käyttävät omia kieliään, ja afrikkalaistaustaiset asukkaat puhuvat takitakiksi kutsutta pidgin-englantia.^[4]

Keskimääräinen elinikä oli vuonna 2014 miehillä yli 77 vuotta ja naisilla melkein 84 vuotta. Miesten elinikä oli tippunut kolmella kuukaudella ja naisten noussut kuudella kuukaudella edellisestä vuodesta. Ranskan Guyana on 2000-luvulla ottanut kiinni muun Ranskan keskimääräistä elinikää, sillä vielä 2000-luvun alussa miehet ja naiset elivät noin neljä vuotta vähemmän kuin muut ranskalaiset, kun vuonna 2014 ero oli enää alle kaksi vuotta. Kasvanut elinajanodotus johtuu erityisesti imeväiskuolleisuuden vähenemisestä: 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä ainakin 10 lasta 1000:sta syntyneestä kuoli ennen ensimmäistä ikävuottaan. Vuonna 2014 imeväiskuolleisuus oli enää 8 lasta 1000 syntynyttä kohti.^[24]

Arkikulttuuri

Ranskan Guayanan kulttuuri heijastaa väestön monipuolisia sukujuuria. Kaupungeissa on vallalla sekoittunut kreolikulttuuri, jossa keskeisessä asemassa ovat värikkäät asusteet, afrikkalaiset, itäintialaiset ja ranskalaiset tanssit ja festivaalit.^[13]

Kirjallisuus

Ranskan Guayanan kirjallisuuden alla voidaan erottaa Ranskassa ja Ranskan Guayanassa ranskaksi ja toisaalta Ranskan Guayanan kreoliksi kirjoittaneet kirjailijat. Lisäksi kirjallisuutta on syntynyt jonkin verran maroonien ja intiaanien keskuudesta. Yhteistä kaikille kirjallisuusperinteille on identiteettiin, kuten väriin, yhteiskuntaluokkaan, kieleen ja etnisyyteen, liittyvät konfliktit.^[27]

Tunnettuja Ranskan Guyanalaisia kirjailijoita ovat muun muassa Alfred Parépou, joka kirjoitti vain kreoliksi, ja René Maran, joka voitti 1921 Goncourt-palkinnon. Léon-Gontran Damas oli puolestaan martiniquelaisen Aimé Césairen ja senegalilaisen Léopold Sédar Senghorin ohella Négritude-aatteen keskeisimpiä perustajia. Hänen tuotantoonsa kuuluu runoja ja esseitä. 2000-luvun tunnetuimpiin ranskanguayanalaisiin kirjailijoihin kuuluvat runoilija ja näytelmäkirjailija Elie Stephenson ja runoilija ja romaanikirjailija Serge Patient.^[27]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ranskan Guayana Wikimedia Commonsissa