D
D (d) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten neljäs kirjain. Kirjaimen nimi on suomen kielessä dee ja äännearvo [d].
Kreikkalaisessa kirjaimistossa latinalaista D-kirjainta vastaa delta (Δ, δ), kyrillisessä kirjaimistossa puolestaan Д (д).
Historiaa
D-kirjain on kehittynyt kreikan kirjaimesta delta (Δ). Sen taustalla on foinikialaisen kirjaimiston samalla tavoin kolmionmuotoinen kirjain dalet.[1]
Kreikan kirjoitusta lainatessaan etruskit jättivät Δ:n – samoin kuin Β:n (beeta) – pois, koska etruskin kielessä ei esiintynyt soinnillisia klusiileja [b d g]. Kreikkalaisissa lainasanoissa nämä äänteet korvattiin niin ääntämyksessä kuin kirjoituksessakin vastaavilla soinnittomilla klusiileilla k, t ja p.[2] Latinan ja faliskin kirjoitusjärjestelmissä D kuitenkin esiintyi alusta saakka, ja sen muoto oli varhaisvaiheista saakka pikemmin pyöreälinjainen kuin deltan tavoin kolmikulmainen,[3] mille oli malleja etenkin kreikkalaisen kirjoituksen läntisissä muunnelmissa.[4]
D suomen kielessä
D:n esiintyminen suomen sanoissa
D ei ole alkujaan kuulunut suomen kielen äännerakenteeseen. Nykyisessä suomen yleiskielessä d esiintyy omakielisissä sanoissa sanan sisällä, lainasanoissa myös sanan alussa.
Useimmista suomen murteista d puuttuu.[5] Toisaalta niissä hyvin harvoissa suomen murteissa, joissa d esiintyy, se voi, toisin kuin yleiskielessä, esiintyä myös geminaattana (dd).[6] Suomen murrekirjan näytteissä d esiintyy Ahlaisten ja Merikarvian puheessa, varhaisesta ruotsin vaikutuksesta johtuen.[7]
Tavallisimmin d esiintyy t:tä vastaavana heikkona asteena astevaihtelun yhteydessä (esimerkiksi: äiti - äidin, sade - sateen, kaataa - kaadan, lähteä - lähden). Lisäksi se esiintyy joidenkin verbien infinitiivien päätteissä (esimerkiksi tehdä, viedä, tuoda) sekä nominien monikon genetiivin päätteessä (esimerkiksi maiden, meidän, teidän). On myös sanoja, joissa se esiintyy kaikissa taivutusmuodoissa (odottaa, sydän, vadelma).
Monissa uudehkoissa lainasanoissa d esiintyy sanan alussakin, esimerkiksi demokratia, dosentti. Vanhemmissa lainasanoissa se on säännöllisesti korvattu t:llä, esimerkiksi tanssi (dans). Sama koskee sanaa tohtori (doctor). Vaikka tohtori ja dosentti onkin johdettu samasta latinan sanasta, ne alkavat suomessa kielihistoriallisista syistä eri kirjaimella.[8]
D:n ääntyminen nykysuomessa
D-kirjain ääntyy suomen yleiskielessä, samoin kuin monessa muussakin kielessä, soinnillisena alveolaarisena klusiilina, jonka kansainvälinen foneettinen merkki on [d]. Olennaisin ero d- ja t-äänteiden välillä on se, että t on enimmäkseen soinniton (suomessa kuitenkin mahdollisesti alustaan ja lopustaan aivan lyhyen matkaa soinnillinen[9]) mutta d koko matkaltaan selvästi soinnillinen. Suomen nykyisen yleiskielen d (samoin kuin ruotsin d) eroaa kuitenkin t:stä myös siten, että sitä äännettäessä kielenkärki on hieman kauempana yläetuhampaista kuin t:tä äännettäessä.[10][11]
Nykyisessä puhekielessä yleiskielen d ääntyy usealla eri tavalla. Se ääntyy usein d:nä, mutta se voi myös kadota (lähden > lähen) tai muuttua j:ksi (meidän > meijän). Itä- ja Pohjois-Suomessa d:tä käytetään vähemmän kuin Länsi- ja Etelä-Suomessa. Myös r voi ääntyä d:n sijasta, mutta tämä on alueellisesti leimaavaa.[12] Murteista tunnetaan myös muita tapauksia (mm. l). Näistä lähemmin seuraavassa kappaleessa.
Suomen kielen d:n historiaa
- Katso myös: Suomen vanhat spirantit: ð
Aikoinaan suomen kielessä on nykyisen d-äänteen paikalla t:n astevaihteluparina ollut soinnillinen spiranttiäänne ð. Se oli samanlainen soinnillinen äänne, joka englannin kielessä kirjoitetaan th (esimerkiksi sanoissa the ja this). Tämä äänne esiintyi laajalti ainakin Länsi-Suomessa vielä Mikael Agricolan aikana 1500-luvulla. Agricola merkitsi ð-äänteen yleensä d tai dh (esimerkiksi meiden tai meidhen 'meidän'). Vuoden 1642 Raamatussa kirjoitustavaksi vakiinnutettiin d.[5][13]
D-kirjainta käytettiin vanhassa kirjasuomessa merkitsemään ð:n lisäksi myös muita äänteitä. D-kirjain saattoi merkitä t-äännettä joko yksinään tai mm. yhdistelmissä ld, nd, dh, dt (waldacunda 'valtakunta'). Yhdistelmä dz puolestaan merkitsi kaksoiskonttia, soinnitonta spiranttiäännettä θθ. Myöhemmin näistä kirjoitustavoista luovuttiin.[13]
Sittemmin ð-äänne hävisi useimmista suomen murteista. Itämurteissa se on tavallisesti kadonnut eikä korvautunut millään. Useimmissa länsimurteissa se on muuttunut r:ksi tai l:ksi. 1900-luvulla r-äänne työnsi hämäläismurteissa l-äännettä tieltään yleiskielen d:n vastineena. Muutamilla harvoilla paikkakunnilla ruotsinkielisten alueiden läheisyydessä soinnillinen dentaalispirantti muuttui ruotsin kielen vaikutuksesta d:ksi. Vain pienellä alueella Satakunnassa alkuperäinen ð esiintyi paikoitellen vielä 1900-luvulla[5].
Kun ð-äänne alkoi käydä suomalaisille täysin vieraaksi, alkoi jo 1700-luvulla yleistyä tapa lausua d-kirjain kirjoitettua tekstiä luettaessa nykyisellä tavalla, samoin kuin ruotsissa. Osittain muutos johtui siitä, että ruotsinkielinen yläluokka alkoi opetella suomea. Sen ääntämys ja kirjoitustapakin tuli kuitenkin 1800-luvulla murteiden taistelun aikana yleiseksi kiistanaiheeksi, ja useat itäsuomalaiset kirjailijat ehdottivat sen poistamista kokonaan. Lopulta d kuitenkin päätettiin säilyttää. Yleiskielessä se oli lausuttava d. Kun äänne kuitenkin oli useimmille suomalaisille vieras, jouduttiin sen ääntämistä vielä pitkään 1900-luvulla kansakouluissa erityisesti harjoittelemaan.[8] Kun kaikki eivät sitä kuitenkaan oppineet, jotkut korvasivat d:n sitä muistuttavalla t:llä (kahdeksan > kahteksan), mikä kuulijan korvaan usein kuulosti todella alkeelliselta, kun taas d:n jättäminen itäsuomalaiseen tapaan pois korvaamatta millään (kaheksan) kuulosti vain hieman huolimattomalta.[14][8] Esimerkiksi SMP:n "kansanetustaja" Eino Poutiainen joutui d:n t:nä ääntämisen vaikutuksesta yleisen pilanteon kohteeksi 1970-luvulla.[8] Uuno Turhapuro -elokuvissa Uuno Turhapuro ääntää d:n t:nä.
Nykyisin, osittain radion ja television vaikutuksesta, useimmat lapset oppivat d:n jo kauan ennen kouluikää eikä se enää tuota vaikeuksia. Kuitenkin sen poisjättäminen itämurteiden tapaan on nykyisessäkin puhekielessä yleistä varsinkin eräissä tavallisimmissa sanoissa (lähetään = lähdetään, kaheksan = kahdeksan).
D muissa kielissä
Useimmissa eurooppalaisissa kielissä d-kirjaimella on äännearvo d.[1]
Muita esitystapoja
- Morseaakkosissa D merkitään: -..
- Radioaakkosissa D on suomalaisen standardin mukaan Daavid ja NATO-standardin mukaan Delta
- Pistekirjoituksessa (Braille) D merkitään:
- Tietokoneissa D koodataan eri merkistöissä seuraavasti:
| D | d | |
|---|---|---|
| ASCII | 68 | 100 |
| Unicode | U+0044 | U+0064 |
D-kirjaimen merkityksiä
Pienen d:n merkityksiä
- SI-järjestelmässä
- d (desi-) on kymmenesosaa merkitsevä etuliite.
- d on ajan lisäyksikkönä vuorokausi.
- d on matematiikassa derivointioperaattori.
- d on geometriassa usein halkaisijaa tarkoittava muuttuja.
Ison D:n merkityksiä
- D on kemiassa deuteriumin, vedyn isotoopin symboli.
- D on elektroniikassa eräs paristokoko.
- D on heksadesimaaliluku, joka tarkoittaa lukua kolmetoista.
- D on musiikissa C-duuriasteikon toinen sävel.
- D ajoneuvon kansallisuustunnuksena tarkoittaa Saksaa.
- D on roomalainen numero 500.
- D on sähköopissa sähkövuon tiheyden symboli.
- D voi nettislangissa tarkoittaa :D (leveä hymy).
- D on eräs rintaliivien kuppikoko.
- D tarkoittaa kalentereissa usein joulukuuta.
- D. tai d on kunnianimityksen Don lyhenne.
D:tä käytetään myös Franz Schubertin teosten ”opusnumerona” (esimerkiksi Keskeneräinen sinfonia D. 759); luettelon on kirjoittanut Otto Erich Deutsch.
Lähteet
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta D Wikimedia Commonsissa
