Suomen tienumerointijärjestelmä

Hakusana ”Tienumerointijärjestelmä” ohjaa tänne. Tienumeroinnista muissa maissa katso Tie.

Suomen tienumerointijärjestelmä on Suomen tieverkkoon sovellettava tapa numeroida tiet niiden laadun ja tyypin mukaan; vastaavia järjestelmiä on käytössä myös monissa muissa maissa. Tienumeroinnin avulla tien käyttäjä voi jo numeron perusteella tehdä päätelmiä tien laadusta ja tyypistä. Teiden numerointia käytetään opasteissa paikannimien ohella. Lisäksi teiden numerointi helpottaa niiden hallinnointia. Suomessa vuonna 1938 käyttöön otettu valtateiden ja kantateiden numerointijärjestelmä on perusteiltaan säilynyt verraten muuttumattomana.

Nykyinen tienumerointijärjestelmä

Suomen maantieverkko on jaettu valta-, kanta-, seutu- ja yhdysteihin. Opasteissa eri tieluokat erottaa toisistaan sekä opasteen värin että käytetyn numeron perusteella. Toisin kuin eräissä muissa maissa, kuten Saksassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Suomessa moottoritiet numeroidaan samoin kuin muut tiet.

Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa, eurooppatiet eivät Suomessa ole osa kansallista tieluokitusjärjestelmää, vaan ainoastaan opasteissa annettava lisätieto. Suomessa eurooppateillä on siis aina myös kansallinen tienumero.

Opastuksellisen merkityksen lisäksi tienumerointijärjestelmällä on myös hallinnollinen merkitys. Järjestelmän tarkoitus on auttaa tienpitäjää yksikäsitteisesti määrittelemään tiet ja niiden osuudet. Hallinnollinen tienumero on myös monilla sellaisilla teillä tai tienosilla, joille sitä ei opasteisiin merkitä. Tällaisia ovat esimerkiksi paikallistiet, eritasoliittymien rampit ja polut. Toisaalta hallinnollisesti kullakin tieosuudella voi olla vain yksi numero. Näin ollen useamman tien kulkiessa "päällekkäin" toisen tien numerointi katkeaa hallinnollisesti, vaikka tieopasteisiin yleensä merkitäänkin kaikki tienumerot.^[1]

Seuraavassa on esitetty yhteenveto Suomen tienumerointijärjestelmästä^[1]:

Tieluokka	Numerot	Numeroinnin merkitys	Numeron merkitseminen opasteisiin
Valtatiet	1–39	hallinnollinen ja opastuksellinen	valkoinen teksti punaisella pohjalla
Kantatiet	40–99	hallinnollinen ja opastuksellinen	musta teksti keltaisella pohjalla
Seututiet	100–999	hallinnollinen ja opastuksellinen	musta teksti valkoisella pohjalla
Yhdystiet (1)	1000–9999	hallinnollinen ja opastuksellinen	valkoinen teksti sinisellä pohjalla; ei aina merkitä
Yhdystiet (2), entiset paikallistiet	11000–19999	hallinnollinen	ei merkitä
Rampit (maantieluonteiset)	20001–29999	hallinnollinen	ei merkitä
Rampit (paikallistieluonteiset)	30001–31999	hallinnollinen	ei merkitä
Kadut	40001–49999	hallinnollinen	ei merkitä
Autolla ajettavat polkutiet	50001–50999	hallinnollinen	ei merkitä
Muut polut	52001–52999	hallinnollinen	ei merkitä
Talvitiet (maantieluontoiset)	60001–60999	hallinnollinen	ei merkitä
Talvitiet (paikallistieluontoiset)	61001–61999	hallinnollinen	ei merkitä
Kevyen liikenteen väylät maanteillä	70001–79999	hallinnollinen	ei merkitä
Kevyen liikenteen väylät paikallisteillä	81001–89999	hallinnollinen	ei merkitä
Kevyen liikenteen väylät rampeilla	90001–99999	hallinnollinen	ei merkitä
Eurooppatiet	E4, E8, E12, E18, E45, E63, E75	opastuksellinen	valkoinen teksti vihreällä pohjalla

Historiaa

Ensimmäinen numerointi

1920-luvun tielait siirsivät päätieverkon rakentamis- ja ylläpitovastuun kunnilta valtiolle. Autoliikenteen kasvu pakotti suunnittelemaan tieverkkoa laajemmalla kuin yksittäisten kuntien tasolla. 1930-luvulla määriteltiin tärkeimpien valtakunnallisten teiden verkko, ja vuonna 1938 otettiin käyttöön termit valtatie ja kantatie sekä ensimmäinen numerointijärjestelmä.

Numerointijärjestelmässä numerot 1–49 oli varattu valtateille ja numerot 51–99 kantateille. Valtatiet 1–15 lähtivät säteittäisesti isoista kaupungeista: Tiet 1–7 Helsingistä, tiet 8–10 Turusta, tiet 11–12 Tampereelta ja tiet 13–15 Viipurista. Tässä vaiheessa kaikkiaan 21 tietä nimettiin valtateiksi. Kantateiden numerointi ei ollut näin systemaattinen.

Ensimmäiset valtatiet olivat

Helsinki – Turku
Helsinki – Nummi – Somero – Loimaa – Huittinen – Pori
Helsinki – Loppi – Hämeenlinna – Pälkäne – Tampere – Vaasa
Helsinki – Hyvinkää – Lammi – Padasjoki – Jyväskylä – Oulu – Rovaniemi – Petsamo
Helsinki – Lahti – Mikkeli – Kuopio – Kuusamo – Kemijärvi
Helsinki – Kouvola – Lappeenranta – Sortavala
Helsinki – Viipuri
Turku – Pori – Vaasa – Oulu
Turku – Huittinen – Tampere – Kangasala – Jämsä
Turku – Somero – Hämeenlinna – Tuulos
Tampere – Pori
Tampere – Lahti – Kouvola
Viipuri – Lappeenranta – Mikkeli – Jyväskylä – Kokkola
Viipuri – Savonlinna – Juva
Viipuri – Rajajoki
Vaasa – Lapua – Kyyjärvi
Kuopio – Joensuu
Sortavala – Joensuu – Kajaani
Iisalmi – Pulkkila
Oulu – Kuusamo
Kemi – Muonio

Ensimmäiset kantatiet olivat

Helsinki – Hanko
Tammisaari – Salo
Lohjanharju – Lohja – Tammisaari
Loppi – Forssa – Jokioinen
Porvoo – Hämeenlinna
Hämeenlinna – Toijala – Tampere
Huittinen – Toijala
Lahti – Padasjoki
Lusi (silloinen Heinolan mlk) – Viisarimäki (Toivakka)
Hamina – Kouvola
Viipuri – Lahdenpohja
Viipuri – Metsäpirtti
Viipuri – Kivennapa
Viipuri – Koivisto – Terijoki
Noormarkku – Parkano
Orivesi – Lapua
Kristiinankaupunki – Seinäjoki – Uusikaarlepyy
Koivulahti – Ylihärmä
Kuusa (Laukaa) – Vehmasmäki (silloinen Kuopion mlk)
Varkaus – Viinijärvi (Liperi)
Savonlinna – Tohmajärvi
Sortavala – Salmi
Sortavala – Suojärvi
Joensuu – Ilomantsi
Siilinjärvi – Nurmes
Sotkamo – Kuhmo
Oulu – Kajaani
Rovaniemi – Pudasjärvi
Rovaniemi – Muonio
Rovaniemi – Kemijärvi
Rovaniemi – Kuusamo
Kemijärvi – Kuolajärvi

Sodan aiheuttamien aluemuutosten vaikutukset

Karjalan alueluovutusten takia valtatie 15, Karjalankannaksen kantatiet 61–64 ja Laatokan Karjalan kantatiet 72–73 lakkautettiin. Valtatie 6 sai uuden suunnan Lappeenrannasta Parikkalan kautta Joensuuhun, ja valtatie 7 päättyi uudelle valtakunnanrajalle Virolahden Vaalimaalle. Tie 13 päätettiin Lappeenrantaan ja 14 Parikkalan Särkisalmelle.

Petsamon luovutuksen takia valtatie 4 linjattiin Ivalosta Kaamasen kautta Utsjoen Karigasniemelle. Utsjoen kirkonkylään ei tuolloin vielä ollut kunnollista tietä. Porkkalan vuokraamisen takia kantatie 51 linjattiin kulkemaan vuokra-alueen pohjoispuolitse Espoon Kivenlahdesta Kauklahden, Kirkkonummen Lapinkylän ja Siuntion kirkonkylän kautta Lohjan maalaiskunnan Virkkalaan. Nykyisin tie on yhdystietä 1130.

Päätieverkon uudelleenrakentaminen

1950–1970-luvuilla rakennettiin pääosa Suomen nykyisestä päätieverkosta. Uudet päätiet saivat yleensä samat numerot, jotka ennestään olivat kuuluneet samojen paikkakuntien välillä kulkeneelle vanhalle tielle. Samalla vanhat tiet menettivät valta- tai kantatien asemansa. Numeroinnin pääperiaate pysyi silti pitkälti ennallaan.

Muutamia kokonaan uusiakin valtateitä perustettiin. Kun Kouvolasta Mikkeliin rakennettiin uusi tie, se yhdessä Kotkasta Kouvolaan johtaneen entisen kantatie 60:n kanssa numeroitiin valtatieksi 15. Tämä numero oli vapaana, koska entinen samannumeroinen valtatie oli jäänyt kokonaan luovutetulle alueelle. Lisäksi Oulun ja Kajaanin välinen kantatie muutettiin valtatieksi ja sai numerokseen 22. Uusi reitti Pori – Parkano – Jyväskylä – Joensuu nimettiin valtatieksi 23, jolloin numerot 65 ja 70 poistuivat käytöstä. Lisäksi muutamia kantateitä lakkautettiin, koska lähelle oli valmistunut uusi valtatiereitti.

Kantateiden numerointi päätettiin ulottaa alkamaan numerosta 40. Numeron 40 sai Naantalista Piikkiöön kulkeva Turun ohikulkutie.

Maantiet ja paikallistiet

1960-luvulla ruvettiin merkitsemään maanteitä numeroilla 100–9999. Tieluokitus on tällä tasolla kolmiportainen:

Seututiet saavat numerot 100–999
Yhdystiet ovat valtion ylläpitämiä alempitasoisia teitä. Ne saavat numerot 1000–9999.
Paikallistiet ovat viisinumeroisia, mutta niiden numeroita ei yleensä merkitä tienviittoihin.

Perusidea oli numeroinnin alkuvaiheessa, että kolminumeroinen tie on tärkeämpi ja nelinumeroinen tie liittyi kolminumeroiseen. Esimerkiksi 113 oli tärkeämpi tie, johon 1131 liittyi. Tieverkon muuttuessa tästä periaatteesta ei ole voitu pitää kiinni.

Alunperin maantiet numeroitiin tiepiireittäin ja numerointiin jätettiin kolmi- ja viisinumeroisilla teillä varaumia mahdollisille uusille teille jättämällä joka toinen tai kolmas numero välistä, jos joka toinen numero jätettiin välistä, kolminumeroiset tiet olivat yleensä parillisia ja viisinumeroiset tiet parittomia tietyin poikkeuksin. Todennäköisesti osa numeroista oli lisäksi varattu rakenteilla oleville tai suunnitelluille maanteille numerointia tehdessä. Nelinumeroiset tiet numeroitiin peräkkäin alkaen numerosta 1 kolminumeroisen tien numeron ja suunnan mukaan. 1970-luvulta alkaen kolminumeroisen tien muuttuessa nelinumeroiseksi alettiin viimeisenä numerona käyttää ajoittain numeroa 0 (esim. maantie 279 muuttui maantieksi 2790).

Tienumerointi tiepiireittäin 1960-luvulla:

Koodi	Tiepiiri	Seututiet	Yhdystiet	Paikallistiet
01	Uusimaa	100–179	1000–1799	11000–11999
02	Turku ja Pori	180–279	1800–2799	12000–13499
04	Häme	280–349	2800–3499	13500–14499
05 (myöh. 03)	Kymi	350–409	3500–4099	14500–14999
06	Mikkeli	410–479	4100–4799	15000–15499
07	Pohjois-Karjala	480–529	4800–5299	15500–15999
08	Kuopio	530–599	5300–5999	16000–16499
09	Keski-Suomi	600–659	6000–6599	16500–16999
10	Vaasa	660–749	6600–7499	17000–17999
11	Keski-Pohjanmaa	750–799	7500–7999	18000–18499
12	Oulu	800–869	8000–8699	18500–18999
13	Kainuu	870–919	8700–9199	19000–19499
14	Lappi	920–969	9200–9699	19500–19999

Tiepiirin koodi 03 on mahdollisesti alunperin tarkoitettu Satakunnan lääniin. Koodi 15 on todennäköisesti ollut käytössä väliaikaisilla numeroilla 970–999 ja 9700–9999. Väliaikaista numeroista luovuttiin 1980-luvulla.

Tällä hetkellä koodi 16 on käytössä E18-tiellä Lohjan ja Salon välillä, koodi 17 väliaikaisena ja koodi 18 kaupungeissa. Tiepiirin koodeja on käytetty myös tiesääsemien ja kelikameroiden numerointiin (sääasemat C##001–499 ja kelikamerat C##501–999).

Aukot tienumerointijärjestelmissä Suomessa ja ulkomailla

Maanteiden numeroinnissa kolminumeroisilla teillä oli alunperin erityisesti Itä-Suomessa järjestelmässä ylimääräisiä suuriakin aukkoja, Lapissa numeroita 970–999 ei alunperin käytetty ja viisinumeroiset teiden numerosarjaa 10000–10999 ei ole koskaan käytetty. Teoriassa on mahdollista, että numerointiin on alunperin tehty sisäinen teoreettinen varauma luovutetuille alueille ja Torniolaaksoon, tosin mainintaa tästä ei löydy mistään arkistoista.

Saman tyyppistä järjestelmää on käytetty tiettävästi ainakin Virossa (aukko valtateiden 2 ja 4 välissä), Latviassa (aukko valtateiden A2 ja A6 välissä), Valko-Venäjällä (valtatie M2 menee Minskin Lentoasemalle) ja Venäjällä (osa säteittäisistä teistä Moskovasta on väärässä järjestyksessä) säteittäisten pääteiden numeroimiseksi myötäpäivään/vastapäivään pääkaupungista ensin sisäisesti ja sen jälkeen jättämällä tietyt numerot välistä maastossa tai käyttämällä numerot siten, että osa kylteistä voidaan tarvittaessa helposti vaihtaa myöhemmin. Latvian, Viron ja Valko-Venäjän tieverkossa ja suunnitelmissa on maastossa sekä kartoilla nähtävissä tyngät sekä Tallinnan ja Minskin väliselle että Riiasta itään lähteville kahdelle päätielle.

Kiina on käyttänyt tiettävästi 2010-luvulla maakuntien moottoriteiden numerointiin samantyyppistä järjestelmää, puuttuvat numerot on yleensä varattu moottoriteille jotka ovat tulleet suunnitelmaan myöhemmin (usein tosin samassa yhteydessä on päivitetty koko numerojärjestelmä tai vaihdettu se toiseen).

Saksan Autobahn-verkon puuttuvat kolminumeroiset numerot ovat kaikki varaumia 1970-luvun suunnitelmakartoilla nykyisen numerointijärjestelmän laatimisen ajalta.

Samantyyppisiä aukkoja on myös Intiassa valtakunnallisten maanteiden numeroinnissa varaumana jo suunnitteilla tai rakenteilla oleville teille.

Eurooppatiet

Suomi liittyi vuonna 1965 yleiseurooppalaiseen eurooppatiesopimukseen. Tuolloin Suomeen määriteltiin neljä eurooppatietä:

Helsinki – Tornio (– Lissabon)
E 78 Tornio – Kilpisjärvi (– Tromssa)
E 79 Helsinki – Vaasa (– Uumaja – Mo i Rana)
E 80 Turku – Helsinki – Lappeenranta – Imatra

Myöhemmin tie E3 (Lissabon – Pariisi – Tukholma) jatkettiin Turun ja Helsingin kautta Vaalimaalle ja E80 siirrettiin reitille Turku – Kuopio.

Eurooppatiejärjestelmä uusittiin 1980-luvun lopulla ja lyhyen siirtymäajan jälkeen Suomi otti käyttöön uuden numeroinnin vuonna 1992. Uudessa numeroinnissa E3 muuttui Suomessa :ksi, E78 :ksi, E79 :ksi ja E80 :ksi. Helsingin ja Utsjoen välinen nelostie sai numeron ja E4 jäi elämään vain Keminmaan ja Tornion välille. Myöhemmin E63 on jatkettu Kuopiosta Sodankylään ja E8 Oulusta Turkuun. E8:n muutoksen jälkeen E4 on Suomessa vajaan kilometrin mittainen osuus Tornionjoen itäpuolelta Tornion ja Haaparannan väliselle raja-asemalle.

M4 ja M7

Helsingistä Järvenpäähän ja Porvooseen 1970-luvulla valmistuneet moottoritiet saivat aluksi numerot M4 ja M7 ja vanhat tiet pitivät valtatienumeronsa. Tämä kokeilu jäi lyhytaikaiseksi ja siitä luovuttiin. Moottoritiet numeroitiin valtateiksi ja vanhat tiet saivat numeroikseen 140 ja 170.

1990-luvun muutokset

Tieluokitukseen tuli merkittäviä muutoksia 1990-luvun puolessa välissä. Maantiet jaettiin kolminumeroisiksi seututeiksi ja nelinumeroisiksi yhdysteiksi, muutamia seututiereittejä muutettiin valtateiksi, osa kantateistä muutettiin valtateiksi ja valtatie 19 muutettiin kantatieksi 88. Tässä yhteydessä otettiin käyttöön valtatienumerot 24–28. Kanta- ja seututien numerokyltit olivat aiemmin sinipohjaisia, ja vuonna 1994 muutettiin kantateiden kyltit keltamustiksi ja seututeiden kyltit valkomustiksi.^[2]

Muutoksessa syntyneitä pitkiä uusia kantateitä olivat

Uusikaupunki – Laitila – Eura – Harjavalta
Kiikka – Kiikoinen – Kankaanpää – Honkajoki – Kauhajoki
Tammisaari – Salo – Somero – Jokioinen
Kangasala – Orivesi – Keuruu – Karstula – Kinnula – Lestijärvi – Haapajärvi – Kärsämäki
Kauhava – Kaustinen – Ylivieska
Tampere – Ylöjärvi – Virrat
Virrat – Ähtäri – Vimpeli – Pietarsaari
Paltamo – Vartius (– Kostamus)

Viimeisimmät valtatienumerointiin liittyvät muutokset ovat osuuden Keminmaa – Tornio – Ruotsin raja muuttaminen tieksi 29 ja tien 21 muuttaminen siten kulkemaan välille Tornio–Kilpisjärvi. Vuonna 2010 Turun ja Kuopion välistä valtatietä 9 jatkettiin Joensuun kautta Tohmajärven Niiralaan, jolloin valtatie 17 ja kantatie 70 lakkautettiin.