Yhdysvaltain republikaaninen puolue

Sisällissodan aika (1850–1865)

Puolue perustettiin vuonna 1854 orjuuden laajentamista uusiin osavaltioihin vastustaneiden whigien, pohjoisen demokraattien ja Free Soil Partyn yhteenliittymänä. Ensimmäisen kerran se pääsi valtaan Abraham Lincolnin tultua valituksi presidentiksi vuonna 1860. Republikaanit aloittivat tuolloin rohkean uudistussuunnitelman, johon kuului kansallispankin perustaminen, paperirahan käyttöönotto, Yhdysvaltain pohjoisosien teollisuuden suojelemiseksi säädetyt korkeat tuontitullit, länteen muuttaville uudisasukkaille annettu ilmainen maa sekä rautateiden rakentaminen. Suunnitelmat eivät miellyttäneet etelävaltioita, minkä seurauksena osa niistä päätti erota unionista ja Yhdysvaltain sisällissota syttyi.^lähde?

Yhdysvaltain suurvalta-aika (1865–)

Ennen ensimmäistä maailmansotaa (1865–1918)

1900-luvun alkupuolella republikaanipuolueessa oli vahvoja Yhdysvaltain progressiivisen liikkeen edustajia, kuten Theodore ”Teddy” Roosevelt ja Robert M. La Follette, jotka kannattivat etenkin suuryritysten ja rautatie-alan sääntelyä sekä vahvoja ammattiliittoja ja työläisoikeuksia. Puolue kuitenkin jakaantui näissä kysymyksissä varsinkin sen jälkeen, kun Theodore Rooseveltin hyvä ystävä William Howard Taft valittiin presidentiksi, mutta Taft heikensi ammattiliittojen valtaa ja tuki suuryrityksiä ja sääntelyiden purkamista. Tämä johti siihen, että Theodore Roosevelt haastoi William Howard Taftin puolueen presidenttiehdokkuudesta vuoden 1912 vaaleissa, mutta Taft hallitsi puolueen valitsijaenemmistöä, joka kumosi Theodore Rooseveltin ehdokkuuden, joten Roosevelt erosi puolueesta ja perusti oman progressiivisen puolueensa.^lähde?

Toisen maailmansodan jälkeen (1945–1990)

1960-luvun mustien kansalaisoikeustaistelun myötä mustien ja latinoiden ylivoimainen enemmistö siirtyi demokraatteihin ja etelävaltioiden valkoiset republikaaneihin.^[14] 1950- ja 1960-luvulla republikaanipuolue käänsi demokraattipuolueen lähes satavuotisen ylivoiman Yhdysvaltojen eteläisissä osavaltioissa, jolloin ”Deep Southin” eli ”Solid Southin” enemmistö vaihtui kansalaisoikeusliikkeen ja väestönmuutoksen myötä republikaaneille.^[15] Rotukysymyksen ohella puolueen ”eteläiseen strategiaan” kuului feminismin vastustaminen ja kristillinen oikeistolaisuus.^[16] Vuoden 1972 Roe vastaan Wade–oikeustapauksen jälkeen republikaanit ryhtyivät järjestelmällisesti vastustamaan aborttia. Aikaisemmin aborttia olivat tukeneet monet näkyvät republikaanipoliitikot.^[17]

Kylmän sodan jälkeen (1991–)

Länsimaissa vuonna 1970 sekä koulutetut että hyvätuloiset äänestivät oikeistoa selvästi useammin kuin vasemmistoa. Vuonna 2010 sekä kouluttamattomat että hyvätuloiset äänestivät oikeistoa selvästi useammin kuin vasemmistoa. Näin on sekä (enemmistövaali- eli) kaksipuoluemaissa että suhteellisen vaalitavan maissa. Jälkimmäisissä vihreät puolueet houkuttelevat koulutettuja ja nativistipuolueet kouluttamattomia. Tämä selittää oikeistopopulistien nousua, kuten Donald Trumpin, ja vasemmistolaisten teknokraattien, kuten Emmanuel Macron ja Justin Trudeau. Vuonna 1950 länsimaissa vain 10 % äänestäjistä oli suorittanut kandidaatin tutkinnon, nykyään yli kolmannes.^[18]

Taloushistorioitsija Michael Lindin mukaan republikaanit ovat muuttumassa nationalistiseksi työväenpuolueeksi, joka on kriittinen markkinataloutta ja vapaakauppaa kohtaan. Demokraateista taas on tulossa maailmankansalaisia, jotka vastustavat nationalismia ja kannattavat yrittämistä, kilpailua ja maahanmuuttoa.^[19]

Vuoden 2020 presidentinvaalien jälkeen puolueessa on muodostunut ryhmä, joka harkitsee uuden puolueen perustamista. Asiaa käsiteltiin helmikuussa 2021. Kokouksen koollekutsuja on Donald Trumpin näkyvä arvostelija Evan McMullin. Kokoukseen osallistui yli 120 vaikutusvaltaista republikaanipuolueen jäsentä. Kokouksessa pohdittiin myös vaihtoehtoa, että uuden puolueen sijasta republikaanipuolueen arvostelijat toimisivat omana ryhmittymänään puolueen sisällä tai ulkopuolella.^[20]

Puolueen sisällä vaikuttavista ryhmittymistä johtuen kaikki republikaanit eivät suinkaan ole samaa mieltä kaikista kysymyksistä. Esimerkiksi etelästä valittu demokraatti saattaa olla mielipiteiltään paljon lähempänä eteläisiä republikaaneja kuin lännestä valittu republikaani.^lähde?

Talouspolitiikka

Useat republikaanit kannattavat niin sanottua tarjontapuolen taloustiedettä (supply-side economics). Ronald Reaganin tähän nojaavaa talouspolitiikkaa kutsuttiin aikoinaan nimellä ”reaganomics”. Republikaanit uskovat veronalennusten tukevan talouskasvua, mikä johtaa pidemmällä aikavälillä myös valtion verotulojen kasvuun. Puolue suhtautuu myönteisesti vapaakauppaan ja tuki esimerkiksi NAFTA:n ja CAFTA:n syntyä. Ammattiliittoihin se puolestaan suhtautuu varauksellisesti. George W. Bushin kaudella puolue toteutti merkittäviä veronalennuksia parantaakseen Yhdysvaltain taloudellista tilannetta. Se purki liiketoimintaa hankaloittavaa byrokratiaa ja edisti erityistalousalueiden syntyä. Erityistalousalueilla on köyhiä alueita, joille koetetaan houkutella yritystoimintaa alhaisilla veroilla. Puolue vastustaa minimipalkkojen nostoa.^[21][22]Yhdysvaltain valtionvelka kasvoi ainakin Reaganin ja George W. Bushin aikana tuntuvasti heidän tekemiensä veronkevennysten johdosta.^[23][24][25] Yhdysvalloille lainaus on tosin valuuttariskitöntä velan ollessa dollareissa, ja korkomenojen osuus verotuloista pysyy samana, mikäli talous kasvaa riittävän nopeasti^lähde?.

Ulkopolitiikka

Republikaanipuolue on yleensä ajanut vahvaa kansallista puolustusta.^lähde? Viime aikoihin asti se on kuitenkin suhtautunut kielteisesti interventioihin. Republikaanit esimerkiksi vastustivat Woodrow Wilsonin suunnitelmaa ensimmäiseen maailmansotaan liittymisestä ja Kansainliittoa, ja osa vastusti Naton perustamista ja Yhdysvaltojen interventiota Korean sodassa.^[26] Republikaanit vastustivat esimerkiksi Somalian ja Balkanin rauhaanpakottamista ja George W. Bush valittiin presidentiksi ulkomaisia operaatioita vastustavalla kampanjalla.^lähde?

Republikaanipuolue tukee unilateralismia kansallisen turvallisuuden takaamisessa ja uskoo Yhdysvaltain oikeuteen ja kykyyn toimia ilman ulkomaista tai kansainvälistä tukea. Tämä liittyy Yhdysvaltoja sitovien kansainvälisten yhteisöjen kuten Yhdistyneiden kansakuntien ja kansainvälisten sopimusten vastustukseen. Puolueen ulkopoliittisiin teemoihin on 2000-luvulla kuulunut terrorisminvastainen sota.^[27]

Ympäristö

Vuonna 2008 republikaaninen puolue käsitteli ensimmäistä kertaa ilmastonmuutosta, jolloin puolueen ohjelmassa todettiin, että ihmisen toiminta lisää hiilidioksidia ilmakehässä.^[28] Ohjelmavedoksessa todettiin myös, että hiilidioksidin lisäys ilmakehässä lämmittää ilmastoa, mutta valmiissa ohjelmassa ei ollut jälkimmäistä lausetta, vaan hiilidioksidin pitkäaikaisten vaikutusten todettiin olevan ”tieteellisen tutkimuksen kohteena”.^[28][29] Vuoden 2012 puolueohjelmassa ilmastonmuutosta ei juuri enää edes mainita, ja siinä vastustetaan esimerkiksi kasvihuonekaasujen rajoitusten tiukennuksia.^[30] Puolue pitää kuitenkin tärkeänä energiaomavaraisuuden lisäämistä ja saasteiden vähentämistä. Republikaanit kannattavat ydinvoimaa ja tukevat vanhojen energiamuotojen rinnalla myös vaihtoehtoisten energialähteiden kehittämistä.^[30]

Yksilön oikeudet ja sosiaalipolitiikka

Republikaaninen puolue korostaa tyypillisesti yksilön oikeuksia.

Sosiaalipolitiikassa enemmistö puolueesta vastustaa aborttia. Merkittävä osa vastustaa myös homoseksuaalien avio-oikeutta^[31]. Suuri osa vastustaa myös julkista terveydenhuoltoa, jollainen on olemassa muodossa tai toisessa Euroopassa ja Kanadassa. Puolue vastustaa sukupuolikiintiöitä ja vähemmistöjen suosimista esimerkiksi opiskelupaikoissa ja työnhaussa.^[32][33]

Suuri osa republikaaneista tukee laajaa aseenkanto-oikeutta, osittain koska se on tärkeä kysymys äänestäjille alueilla, joilla republikaanit ovat perinteisesti olleet vahvoja. Suuri osa republikaaneista tukee myös kuolemanrangaistusta ja yleensäkin tiukkoja rangaistuksia keinona vähentää rikollisuutta.^lähde?

Puolueen sisällä toimii kaksipuoluejärjestelmille tyypilliseen tapaan useita erilaisia ryhmittymiä. Merkittäviä ryhmiä ovat muun muassa kristillinen oikeisto, libertaarit, uuskonservatiivit sekä niin sanotut maltilliset republikaanit. Republikaanien sisäinen valtataistelu oikeiston ja maltillisten välillä on lisääntynyt Barack Obaman presidenttikausilla, sillä oikeistolainen siipi ei halua tehdä kompromisseja demokraattien kanssa. Maltilliset taas pelkäävät oikeistolaisten vahingoittavan puolueen kannatusta seuraavissa vaaleissa^[34].

Republikaaninen puolue ei ole vähemmistöjen suosiossa; esimerkiksi vuoden 2006 vaaleissa se sai 37 % aasialaisten, 30 % latinoiden ja vain 10 % afroamerikkalaisten äänistä^[35]. Vuonna 2020 vaaleissa republikaanit saivat entistä suuremman kannatuksen latinoilta^[36] ja suurimman afroamerikkalaisen kannatuksen yli 20 vuoteen eli noin 12 prosenttia^lähde?.

Puolueen edustajisto

Republikaanipuolue kärsi tappion Yhdysvaltain vaaleissa 2020. Puolueella on 211 edustajaa Yhdysvaltain edustajainhuoneessa eli vähemmistö ja tällä hetkellä 50 senaattoria Yhdysvaltain senaattissa, Yhdysvaltojen 117. kongressissa. Republikaanipuolue hallitsee 27/50 osavaltion kuvernöörin asemaa.^[37][38][39]

Puoluejohto

• Puolueen kansallisen komitean (puoluehallituksen) puheenjohtaja: Ronna McDaniel
• Senaatin republikaaniryhmän johtaja: Mitch McConnell
• Edustajainhuoneen puhemies: Mike Johnson
• Edustajainhuoneen republikaaniryhmän johtaja: Steve Scalise

Presidentit