Scuderia Ferrari
Scuderia Ferrari on Ferrarin kilpailujaos, joka on nykyisistä F1-talleista vanhin ja menestynein. Ferrari on myös ainoa talli, joka on ollut mukana jokaisella Formula 1 -kaudella. Ensimmäinen F1-kilpailu Ferrarilla ajettiin vuonna 1950 Monacon GP:ssä.[2]
 Ferrari | |
|---|---|
 | |
| Koko nimi | Scuderia Ferrari |
| Päämaja | Maranello, Italia |
| Tallipäällikkö |  Frédéric Vasseur |
| Tekninen johtaja | Enrico Cardile Enrico Gualtieri (voimayksikkö) |
| Kilpakuljettajat | 16.  Charles Leclerc55.  Carlos Sainz38.  Oliver Bearman |
| Testikuljettajat | 38. Oliver Bearman 99. Antonio Giovinazzi39.  Robert Shwartzman Antonio Fuoco Davide Rigon[1] Arthur Leclerc |
| Runko | SF-24 |
| Moottori | Ferrari 066/12 |
| Renkaat | P Pirelli |
| Ensimmäinen kilpailu | Monacon Grand Prix 1950 |
| Kilpailuja | 1 081 (1 078 starttia) |
| Valmistajien maailmanmestaruuksia | 16 (1961, 1964, 1975, 1976, 1977, 1979, 1982, 1983, 1999, 2000, 2001, 2002, 2003, 2004, 2007, 2008) |
| Kuljettajien maailmanmestaruuksia | 15 (1952, 1953, 1956, 1958, 1961, 1964, 1975, 1977, 1979, 2000, 2001, 2002, 2003, 2004, 2007) |
| Voittoja | 243 |
| Paalupaikkoja | 249 |
| Nopeimpia kierroksia | 260 |
| Sijoitus kaudella 2023 | 3. (406 p.) |
Historia
Alkujaan Scuderia Ferrari oli nimi Alfa Romeon kilpailutallille, jota Enzo Ferrari johti vuosina 1929–1938. Ennen johtoportaaseen siirtymistä Ferrari oli toiminut autonsuunnittelijana sekä myös ajanut tuossa kilpatallissa 1924–1929.[3]
Ferrari on ollut mukana Formula 1:ssä ensimmäisestä MM-kaudesta alkaen. Ensimmäisenä vuonna talli ei kyennyt haastamaan Alfa Romeota, joka voitti kaikki kisat joihin se osallistui Giuseppe Farinan ja Juan Manuel Fangion johdolla. Nuori Alberto Ascari onnistui kuitenkin Ferrarillaan pääsemään silloin tällöin hyville sijoille, ja 11 pisteen ansiosta hän sijoittui yhteispisteissä viidenneksi kolmen Alfa Romeon (Farina, Fangio ja Luigi Fagioli) sekä Talbot-Lago-kuljettaja Louis Rosierin taakse.[4][5]
1950-luku
Nousu huipulle
Vuonna 1951 Scuderia Ferrari pääsi askeleen lähemmäksi menestystä, kun José Froilán González toi Ferrarille sen historian ensimmäisen voiton Britannian GP:stä 1951.[2][6] Ascari täydensi Ferrarin menestystä voittamalla seuraavat kilpailut, eli Saksan ja Italian GP:t.[7][8] Alfa Romeo kuitenkin voitti Fangion avulla sen vuoden mestaruuden.[9] Seuraaville kausille Alfa Romeolla ei ollut uusiin sääntöihin sopivaa autoa, minkä vuoksi se vetäytyi Formula 1:stä lähes 30 vuodeksi.[10]
Alfa Romeon päätös vetäytyä oli hyvä asia Ferrarille, sillä seuraavana vuonna ajettiin kulujen säästämiseksi Formula 2 -autoilla ja Ferrari oli ainoa talli, joka oli rakentanut auton alusta asti uusien sääntöjen mukaisesti.[11] Enzo Ferrarin suunnittelema Ferrari 500 oli ylivoimainen, jolla Piero Taruffi ja Ascari voittivat kauden kahdeksasta kilpailusta seitsemän (poikkeuksena Indianapolis 500, johon osallistui enimmäkseen yhdysvaltalaisia ja jossa Ascari keskeytti teknisiin ongelmiin).[11][2][12] Taruffi voitti yhden kilpailun, ja Ascari voitti kuudella voitollaan sekä 36 MM-pisteellä maailmanmestaruuden.[11] Toiseksi sijoittui Ferrarin Farina 24 pisteellä ja Taruffi oli kolmas 22 pisteellä.[13]
Seuraavana vuonna Ferrarin ylivoima jatkui ja Ascari hallitsi sarjaa alusta asti.[14] Kausien 1952-1953 aikana Ascari voitti myös uskomattomat yhdeksän GP:tä peräkkäin (poikkeuksena jälleen Indianapolis 500, johon osallistui enimmäkseen yhdysvaltalaisia kuljettajia).[15] Voittoputki alkoi 22. kesäkuuta 1952 Belgian GP:stä ja kesti 365 päivän ajan (+ kaksi viikkoa) samaan kisaan asti, kunnes seuraavassa kilpailussa 5. heinäkuuta 1953 järjestetyssä Ranskan GP:ssä voittoon ajoi Mike Hawthorn.[11][14]
Fangion ja Hawthornin aikakausi
50-luvun puolta väliä hallitsi Juan Manuel Fangio. Hän oli voittanut mestaruuden 1951 ja 1954–55, joten Ferrari halusi hänet leiriinsä. Kausi 1956 oli Fangiolle hankala, sillä tämä nousi kunnolla taistelemaan mestaruudesta vasta voitettuaan kauden loppupuoliskolla ajetut Britannian ja Saksan GP:t.[16] Kauden päätöskisassa Italian GP:ssä Fangion matka päättyi jo varhain kisassa, mutta hänen tallikaverinsa Peter Collins lahjoitti autonsa hänelle, mikä oli vielä 50-luvulla sallittua.[17] Fangio ajoi kisassa toiseksi ja koska pisteet sääntöjen mukaan jaettiin, saivat Collins ja Fangio molemmat kolme pistettä normaalin kuuden sijaan ja Fangio oli maailmanmestari.[18] Erikoista sinänsä oli se, että ellei Collins olisi antanut autoaan Fangiolle, olisi hän itse ollut mestari.[16][17]
Fangion siirtyessä kaudeksi 1957 Maseratille, missä hän voitti viidennen maailmanmestaruutensa, Ferrari tarvitsi tämän tilalle uuden sankarin. Kaudella 1958 Mike Hawthorn vei mestaruuden yhden pisteen erolla toiseen brittiläiseen, Vanwallilla ajaneeseen Stirling Mossiin, vaikka Moss voitti neljä kilpailua Hawthornin yhtä vastaan.[19] Mossin talli Vanwall oli kuitenkin ensimmäinen valmistajien maailmanmestari.[19] Moss oli kauden 1958 jälkeen neljättä kertaa peräkkäin MM-sarjassa toinen eikä hän koskaan voittanut F1-sarjan maailmanmestaruutta elämänsä aikana.[20]
1960-luku
Cooper ja Jack Brabham hallitsivat F1-sarjaa vuosina 1959–1960.[21][22][2] Kaudelle 1961 voimaan tulleet uudet säännöt määräsivät moottorien enimmäistilavuudeksi 1500 kuutiosenttiä, minkä ansiosta Ferrari oli jälleen ainoa, jolla oli vastaus valmiina.[23][2] Näin saksalainen Wolfgang von Trips ja amerikkalainen Phil Hill ajoivat kuin omassa sarjassaan. Ratkaisu tapahtui dramaattisesti Hillin hyväksi Tripsin saatua surmansa kauden toiseksi viimeisessä GP:ssä Italiassa.[24][2] Hill voitti mestaruuden yhdellä pisteellä ennen von Tripsiä.[25]
Seuraavaa menestystä saatiin odottaa vuoteen 1964, jolloin brittiläinen John Surtees ajoi maailmanmestariksi yhden pisteen erolla maanmieheensä Graham Hilliin.[26][2] Surteesista tuli samalla historian ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa henkilö, joka on onnistunut voittamaan maailmanmestaruuden sekä autoilla että moottoripyörillä (Surtees voitti 1950-luvulla yhteensä kaikkiaan seitsemän ratamoottoripyöräilyn kuljettajien maailmanmestaruutta 500- ja 350-kuutioisissa).[27][28]
Kun nuori Chris Amon tuli Ferrarille 1967, Ferrarin kurssi kääntyi alamäkeen. Lorenzo Bandini kuoli samalla kaudella Monacon onnettomuudessa.[29][2] Suurimpana tallin ongelmana oli auton epäluotettavuus, ja tallin kuljettajista Jacky Ickx voitti vuosina 1967–1969 vain yhden osakilpailun.[30][2] Vaikka Amon ei koskaan voittanut Ferrarilla (eikä edes koko urallaan) F1-osakilpailua, oli hän tallinsa "lama-aikana" ehdoton ykköskuljettaja. Amon oli monessa kilpailussa monta kertaa aivan ylivoimaisessa johdossa, mutta tekninen vika pilasi haaveet voitosta lähes joka kerta. Kaudella 1968 hän ottikin kolmessa perättäisessä kilpailussa paalupaikan, mutta joka kerta kilpailu päättyi tekniseen vikaan. Muun muassa Kanadan GP:ssä Ferrarin kytkin hajosi Amonin ollessa yli minuutin johdossa toisena ajaneeseen Denny Hulmeen.[31] Amonin lähdettyä Ferrarilta kauden 1969 jälkeen talli sai käyttöönsä uuden moottorin, josta tuli erittäin menestyksekäs.[2]
1970-luku
Ferrarin kulta-aikaa oli 1970-luvun puoliväli ja loppu.[2] Niki Laudan saapuminen talliin kaudeksi 1974 oli Ferrarin ensimmäinen askel kohti mestaruuksia, jonka Lauda saavutti tallissa heti seuraavana vuonna.[32][2] Samalla Ferrari voitti valmistajien tittelin.[33] Kaudelle 1976 Lauda ja hänen tallitoverinsa Clay Regazzoni olivat jälleen ajamassa kohti maailmanmestaruutta, kunnes onnettomuus Nürburgringin yli 22-kilometriä pitkällä radalla oli lähellä viedä Laudan hengen.[34] Auto iskeytyi radan turva-aitoihin niin kovaa, että se syttyi tuleen. Kuitenkin paikalle sattuneet muut kilpailijat kävivät pelastamassa hänet ja itävaltalainen vietiin kiireesti paikalliseen sairaalaan.[35]
Laudan ei uskottu toipuvan enää kilpailukuntoon, mutta hän ei antanut periksi vaan ajoi jälleen kilpailuissa jo 38 päivää onnettomuuden jälkeen.[36] Paluukilpailussa Lauda ajoi neljänneksi, mutta keskeytykset kauden loppukilpailuissa nostivat tasaisesti kaudella ajaneen brittiläisen McLaren-kuljettaja James Huntin lopulta maailmanmestariksi yhden pisteen erolla (ero oli ollut suurimmillaan 35 pistettä Laudaan).[37] Ferrari voitti kuitenkin selvästi valmistajien maailmanmestaruuden, jonka se uusi seuraavana vuonna samalla, kun Lauda voitti toisen maailmanmestaruutensa.[2] Lauda oli pitkään 15 voitollaan Ferrarin kautta aikain menestynein kuljettaja, ennen kuin Michael Schumacher voitti 16. osakilpailunsa Monacon GP:ssä kaudella 1999 jo neljännellä Ferrari-kaudellaan.[38][39] Ferrari saavutti kolmannen peräkkäisen maailmanmestaruuden, joka oli tuohon aikaan ennätys.[40]
Lauda siirtyi Brabhamille kauden 1977 päätteeksi, jolloin Ferrari tarvitsi itselleen uuden lupaavan kuljettajan.[38][2] Tällaiseksi osoittautui kanadalainen Gilles Villeneuve. Villeneuve oli erittäin nopea kilpailija, jota kitsaaksi osoittautunut Enzo Ferrarikin tunnusti ihailevansa, vaikka tämä hengenvaarallisen ajotyylinsä takia saattoi rikkoa useita autoja ja ansaitsi siitä johtuen Ferrarin antaman lempinimen "Tuhon ylipappi" (engl. The High Priest of Destruction).[41][42] Villeneuvesta tuli kuuluisa jo vuoden 1979 Yhdysvaltain GP:n myötä, joiden harjoituksissa hän ajoi sateisessa säässä kaikkiaan 11 sekuntia nopeammin kuin harjoitusten toiseksi nopein.[43] Villeneuven periaatteena oli "kaikki tai ei mitään", mikä tuossa tilanteessa kallistui hänen hyväkseen.[44][45][43]
Samalla kaudella Villeneuve taisteli maailmanmestaruudesta tallikaverinsa eteläafrikkalaisen Jody Scheckterin kanssa.[46] Enzo Ferrari halusi kuitenkin ajattaa ensin Scheckterin maailmanmestariksi ja käski aina tarpeen tulleen antaa Villeneuven päästää Scheckter ohitseen, minkä hän teki työtä käskettyä.[46]
1980-luku
Villeneuven piti voittaa mestaruus kaudella 1980, mutta sitä ei tullut hänelle eikä edes Scheckterille, sillä kausi oli erittäin painajaismainen.[46][2] Ferrari-kuljettajat keräsivät yhteensä vain kahdeksan MM-pistettä, jotka jättivät hallitsevan maailmanmestaritallin vasta 10:nneksi valmistajien taulukossa toiseksi vähiten pisteitä keränneenä tallina. Vain Alfa Romeo jäi pisteitä keränneenä tallina sen taakse neljällä pisteellä.[47] Kausi 1980 söi Scheckterin motivaation täysin ja hän lopetti uransa tuohon kauteen.[2]
Scheckterin lopetus avasi tallipaikan ranskalaiselle Didier Pironille, josta tuli Villeneuven "arkkivihollinen".[48][49] Villeneuve voitti kaudella 1981 Monacon GP:n.[50] Seuraavaksi kaudeksi Villeneuve lähti varmana tavoittamaan mestaruutta, mutta San Marinon GP:ssä Pironi ohitti Villeneuven vastoin Ferrarin käskyä vain maalin loppusuoralla.[51][49][46] Villeneuve vannoi, ettei enää koskaan puhuisi Pironille ja sen lupauksen hän myös piti.[51][46]
Kauden seuraavan osakilpailun Belgian GP:n aika-ajoissa Villeneuve tavoitteli Pironin kärkiaikaa. Hän kuitenkin ajoi suoraan päin hitaalla kierroksella olleen Jochen Massin Marchia, jolloin Villeneuven Ferrari heitti valtavat voltit ja kanadalainen lensi ulos ohjaamosta pudoten maahan ja taittaen tappavasti niskansa.[52] Pironi johti kauden edetessä MM-sarjaa vakuuttavasti, mutta kauden 12. kilpailun sumuisissa aika-ajoissa ranskalainen, vastoin muiden toivomuksia lähti ajamaan nopeata kierrosta ja törmäsi edellä hitaalla kierroksella ajaneeseen Alain Prostiin.[53] [49]
Pironi ei kokenut samanlaista kohtaloa kuin ex-tallikaverinsa Villeneuve, vaan "säästyi pelkillä" jalanmurtumilla ja hänen kohtalonaan oli loppukauden viettäminen sairaalassa.[49] Kauden kolmanneksi viimeisen osakilpailun, Sveitsin GP:n jälkeen Keke Rosberg nousi sarjan johtoon otettuaan vasta tuossa kisassa kauden ja uransa avausvoiton.[54] Rosberg voitti lopulta sen kauden maailmanmestaruuden.[55] Pironin F1-ura päättyi kauden loputtua, mutta silti Ferrari voitti valmistajien maailmanmestaruuden.[49][56] Kauden jälkeen alkoi Ferrarin pitkä kuivakausi (1990-luvun puoleenväliin asti) ja talli joutui seuraamaan kun McLaren ja Williams dominoivat vuorotellen F1-sarjaa.[2] Elokuussa 1988 tallin perustaja Enzo Ferrari kuoli 90-vuotiaana ja kuukautta myöhemmin tallin kotikilpailussa Italian GP:ssä Ferrari-kuljettajat Gerhard Berger ja Michele Alboreto ajoivat McLarenin ylivoimaisesti hallitsemalla kaudella yllätykselliseen kaksoisvoittoon.[57][2]
1990-luvun alkupuolisko
Kaudeksi 1991 Ferrarille siirtyi erittäin lupaava Ranskaa edustanut Jean Alesi.[58] Alesi oli vakuuttanut täysin kahtena ensimmäisenä Tyrrell-vuotenaan, jolloin hän oli ajanut muun muassa debyyttikilpailussaan neljänneksi.[58] Alesi ajoi tasaisesti ja saavutti hyviä sijoituksia MM-sarjassa.[58] Uran avausvoitto Kanadan GP:ssä 1995 luokiteltiin usein kaikkien aikojen suosituimmaksi voitoksi.[58][59] Alesi ajoi voiton nimittäin Gilles Villeneuven tunnetuksi tekemällä numerolla 27 voittoon Villeneuven mukaan nimetyllä radalla.[60] Voitosta huolimatta Alesi ei saanut lisää kilpailuaikaa tallissa, vaan hänen ja silloisen tallikaverinsa Gerhard Bergerin tilalle palkattiin kahtena edellisvuonna maailmanmestaruuden voittanut Saksan Michael Schumacher sekä brittiläinen Eddie Irvine.[2]
1996–2006: Michael Schumacherin aika
Schumacher–Irvine
Schumacherin tultua Ferrarille 1996 hän nousi heti kiistatta tallin ykköskuljettajaksi. Ferrarin epäluotettavuus kuitenkin maksoi maailmanmestaruuden kolmesta kauden voitosta huolimatta.[61][2] Williamsin Damon Hill ja edesmenneen Gilles Villeneuven poika Jacques Villeneuve dominoivat sarjaa.[2]
Seuraavaksi kaudeksi Hill sai potkut Williamsilta ja siirtyi Arrowsille.[62] Tälle kaudelle Ferrarilla oli valmiina huomattavasti kestävämpi koneisto, mikä näkyi tuloksissa.[2] Kauden viimeiseen kilpailuun lähdettäessä Schumacher johti sarjaa yhdellä pisteellä ennen Villeneuveä, mutta Schumacher ns. sulki ovensa, jolloin Villeneuve osui Ferrariin.[63][2] Schumacher teki saman Damon Hillille täsmälleen samassa tilanteessa kolme vuotta aiemmin Australian GP:ssä, jossa Schumacher varmisti avausmestaruutensa.[64][62] Tällä kertaa Schumacher oli ainoa, joka kärsi tilanteesta, sillä hän joutui keskeyttämään ja kaiken lisäksi hänen kakkossijansa hylättiin MM-sarjassa.[63] Villeneuve ajoi kolmossijallaan maailmanmestariksi ja samassa kilpailussa myös Mika Häkkinen voitti ensimmäisen kerran urallaan.[63]
Kaudella 1998 Schumacher kävi tasaväkistä kamppailua mestaruudesta McLarenin Mika Häkkisen kanssa ja voitti kauden aikana kuusi kilpailua.[65][2] Kauden viimeisessä kilpailussa Schumacherin auto sammui lähtöruudukkoon ja hän joutui lähtemään viimeiseltä tilalta.[65][2] Lopulta rengasrikko päätti Schumacherin menon kolmannelta paikalta, jolloin Häkkinen kurvaili mestaruuteen.[2] Kaudella 1999 Schumacher oli jälleen mestaruustaistossa mukana, kunnes kauden puolivälissä Britannian GP:ssä auton ajauduttua ulos Schumacherin jalka katkesi.[66][2][67] Schumacherin loppukausi jäi väliin kahta viimeistä kilpailua lukuun ottamatta, joiden aika-ajoissa hän sijoittui paalulle ja auttoi kahdella kakkossijallaan Ferrarin merkkimestaruuteen.[66][68][69][2]
Schumacher–Barrichello
Vihdoin kaudella 2000 Schumacher voitti ensimmäisen mestaruutensa Ferrarin riveissä ja saavutti kauden aikana yhdeksän voittoa.[70][71][2] Mestaruuskamppailu Mika Häkkisen kanssa ratkesi vahvaan loppukauteen: Schumacher voitti kauden viimeiset neljä kilpailua ja hän varmisti mestaruutensa jo ennen kauden päättävää osakilpailua.[72] Kaudella 2001 Schumacher oli ylivoimainen Ferrari F2001 -autollaan, kun hän voitti mestaruuden jo kauden viidenneksi viimeisessä kilpailussa Unkarin GP:ssä.[73][74][2] Kausi 2002 oli Schumacherille vieläkin huikeampi: mestaruus ratkesi jo kauden seitsemänneksi viimeisessä kilpailussa Ranskan GP:ssä, ja Schumacher voitti peräti 11 kauden 17 kilpailusta (Itävallan GP:stä saatu voitto tallimääräyksellä sai FIA:n pohtimaan niiden kieltämistä).[75][76][77][70][2] Viides mestaruus tiesi samalla sitä, että hän siirtyi Juan Manuel Fangion rinnalle eniten mestaruuksia voittaneena kuljettajana.[78][2]
Kaudella 2003 Schumacher joutui käymään jälleen tiukan mestaruustaiston McLarenin Kimi Räikkösen ja Williamsin Juan Pablo Montoyan kanssa.[79][80] Schumacher voitti kaudella kuusi osakilpailua.[70] Vaikka mestaruustaisto oli vielä viimeisessä kilpailussa avoin, Räikkösen mahdollisuudet mestaruuteen olivat lähinnä teoreettiset: Schumacherin ei tarvinnut kuin sijoittua pisteille voittaakseen mestaruuden.[81] Sen hän myös teki sijoittumalla kahdeksanneksi, jolloin hän voitti kuudennen mestaruutensa kahden pisteen erolla Räikköseen.[82] Toisaalta mestaruustaiston ratkaisseessa kauden toiseksi viimeisessä Yhdysvaltain GP:ssä Schumacherin katsottiin kuitenkin voittaneen juuri Bridgestone-renkaiden avulla: kilpailun aikana tuli rankkasade ja Bridgestonen tuolloin ylivoimaisina pidetyillä sadekelirenkailla Schumacher ajoi muita selvästi nopeammin ja nousi monta sijoitusta ylöspäin.[83][84][85] Lisäksi kaudella muuttui pistejärjestelmä, joka auttoi vastustajia saavuttamaan Schumacherin etumatkan.[80][2]
Seuraava kausi 2004 oli Schumacherin mestaruuskausista menestyksekkäin: hän voitti 13 kauden 18 osakilpailusta ja peräti 12 kauden 13 ensimmäisestä osakilpailusta, eikä muilla kuljettajilla ollut mitään mahdollisuuksia mestaruustaistoon, vaikka tallikaveri Rubens Barrichellolla oli vielä teoreettiset mahdollisuudet kauden viidenneksi viimeisessä Belgian GP:ssä.[70][2][86][87] Kausi 2005 oli Schumacherille vaikeampi eikä hän voittanut kuin fiaskoksi muotoutuneen Yhdysvaltojen GP:n.[70][2][88] MM-pisteissä hän oli kolmantena, keräten 62 pistettä ja jääden mestaruuden voittaneesta Renault'n Fernando Alonsosta 71 pistettä.[89]
Schumacher–Massa
Kaudelle 2006 Schumacher lähti numero viisi autossaan.[90] Aiempina kausina saksalaisen tallitoverina toiminut Rubens Barrichello oli saanut tarpeekseen kakkoskuskin roolista ja vaihtoi kaudeksi 2006 Hondalle.[91][92][93] Barrichellon korvasi Sauberilta siirtynyt brasilialainen Felipe Massa, jolla oli jo ennestään läheisiä kontakteja Ferrarin johtoon.[94][95] Alkukauden kilpailuista Schumacher voitti ainoastaan San Marinon (rikkoi aika-ajoissa Ayrton Sennan paalupaikkaennätyksen 66. paalupaikallaan) ja Euroopan GP:t.[96][97] Seuraavan kerran hän voitti loppukaudesta Yhdysvalloissa, Ranskassa (hän otti siellä ennätyksellisen kahdeksannen voiton samalla radalla) ja Saksassa.[96][98] Italiassa Schumacher voitti ja samalla ilmoitti lopettavansa uransa kuluvan kauden jälkeen.[96][2][70] Kiinassa Schumacher nousi voiton jälkeen käytännössä MM-sarjan johtoon, koska tasapistetilanteessa hänellä oli seitsemän voittoa Alonson kuutta vastaan.[96] Japanin Grand Prix 2006 muutti taiston aivan toisenlaiseksi. Schumacher johti kisaa selkeästi, ennen Renault'n Fernando Alonsoa, mutta ennen maalia Ferrarin moottori hajosi ja Schumacher joutui keskeyttämään.[96] Taistelu MM-tittelistä muuttui radikaalisti, sillä Alonso ajoi kisan voittoon ja keräsi 10 lisäpistettä.[99] Ero oli Schumacheriin jo 10 pistettä, mikä merkitsi että Schumacherin olisi pitänyt voittaa viimeinen kilpailu ja Alonson jäädä pisteittä. Kauden viimeisessä kilpailussa polttoaineenpaineen katoaminen pilasi Schumacherin aika-ajon ja lähtöruutu kisaan oli vasta kymmenes.[100] Kun kilpailua oli ajettu seitsemän kierrosta, Schumacherin takarengas hajosi hänen juuri ohitettuaan Renault'n Fisichellan.[101] Schumacher joutui aloittamaan takaa-ajon kohti kärkeä kisan häntäpäästä, ja onnistui nousemaan aina neljänneksi asti tallikaveri Felipe Massan voittaessa kilpailun.[102] Lehdistössä Schumacherin loppukisojen esityksiä katsottiin hyvin suopeasti, vaikka tekniset ja muut ongelmat veivät lopulta mahdollisuuden mestaruuteen.[103][104][105]
2007–2014: Uusi aikakausi
Massa–Räikkönen
Schumacherin lopettaessa uransa ja teknisen johtajan Ross Brawn vetäytyessä tilapäisesti formuloista Ferrarilla alkoi uusi aikakausi.[2][106] Schumacherin paikan ottanut Kimi Räikkönen ei kokenut Autosport-lehden haastattelun mukaan olevansa kovien paineiden alla astuessaan seitsenkertaisen maailmanmestarin saappaisiin.[107] Sen sijaan toisen kuljettajan Felipe Massan oli näytettävä olevansa nopeampi kuin Räikkönen, koska hän ei halunnut tyytyä kakkoskuljettajan rooliin.[108] Monelta taholta ennustettiin, että Ferrari menettäisi iskukykyään johtohahmojen syrjäänastumisen johdosta.[109] Testeissä Ferrari piti kuitenkin kärkivauhtia, ja talli lähtikin ennakkosuosikkina Australian avauskilpailuun.[110][111]
Räikkönen voitti kauden avauskilpailun ylivoimaisesti.[112] Ferrari-auton pohjalevyratkaisun kieltämisen sekä tuulitunneliongelmien vuoksi McLaren otti kauden ensimmäisellä kolmanneksella selvän johtoaseman sekä kuljettajien että tallien MM-pisteissä.[113][114][115][116] Räikkösen kaksi peräkkäistä voittoa kauden keskivaiheilla nostivat hänet takaisin MM-taistoon, vaikka eroa kärkeen oli pahimmillaan 26 pistettä.[116] Räikkönen voitti kauden neljästä viimeisestä osakilpailusta kolme ja saavutti näin kuljettajien mestaruuden yhden pisteen erolla McLaren-kuljettajiin Lewis Hamiltoniin ja Fernando Alonsoon.[117] Ferrari voitti myös valmistajien MM-tittelin jo Belgian osakilpailussa, kun McLaren tuomittiin Ferrarin entisen työntekijän Nigel Stepneyn kanssa käydyn vakoiluskandaalin vuoksi sakkoihin ja valmistajien pisteiden menettämiseen.[117][2]
Tammikuussa 2008 tallin johdossa tapahtui jälleen muutoksia.[118][119][2] Marraskuussa 2007 Jean Todtin ilmoitettiin siirtyvän pois tallipäällikön paikalta, ja hänen paikkansa otti Stefano Domenicali.[120][2] Myös tekninen johtaja vaihtui, Mario Almondon paikan otti Aldo Costa.[121][2] Kaudella 2008 Ferrari voitti jälleen valmistajien maailmanmestaruuden, mutta kuljettajien MM-taiston vei McLarenin Lewis Hamilton vain pisteen erolla Felipe Massaan.[122][2]
Kausi 2009 alkoi tallilta huonosti Australiassa, kun Felipe Massa keskeytti kilpailun tekniseen vikaan ja Kimi Räikkönen ajoi autolla seinään keskeyttäen kilpailun myöhemmin.[123][124][125] Kauden alkupuolisko olikin vaikea Ferrarille ja Felipe Massan loukkaantuminen Unkarin GP:ssä vaikeutti tallin tilannetta entisestään.[2][126][127] Belgiassa Kimi Räikkönen ajoi tallille kauden ensimmäisen voiton, mutta samalla Massaa tuuraamaan nostettu testikuljettaja Luca Badoer sijoittui viimeiseksi.[128][2] Badoer korvattiin Italian GP:ssä Force Indian Giancarlo Fisichellalla, mutta hän ei kyennyt ajamaan loppukautta pistesijoilla tallin autolla.[129]
Alonso–Massa
Kauden jälkeen Ferrarin sponsoriksi tuli Santander-pankki ja kilpakuljettajaksi Räikkösen tilalle Fernando Alonso.[2][130] Kausi 2010 lähti hyvin käyntiin, kun Fernando Alonso ja Felipe Massa ajoivat kaksoisvoittoon.[2][131][132][133] Seuraavissa kilpailuissa Ferrarin vauhti ei riittänyt haastamaan Red Bullin ja McLarenin autoja, mutta Alonso taisteli mestaruudesta viimeiseen osakilpailuun asti, kunnes hävisi mestaruuden Sebastian Vettelille neljällä pisteellä.[134] Felipe Massa ei pystynyt haastamaan Alonsoa joutuen Saksan kilpailussa päästämään Alonson edelleen tallimääräyksellä.[134] Ferrari sai tästä 100 000 euron sakot.[135] Loppupisteissä Ferrari sijoittui kolmanneksi.[136]
Kaudella 2011 Ferrari ei pystynyt haastamaan Red Bullin autoja ja saavutti kaudella vain yhden voiton Alonson ajamana.[2][137] Kaudella 2012 talli sijoittui valmistajien sarjan toiseksi.[138] Tallin kuljettaja Alonso voitti kolme kilpailua ja taisteli kuljettajien mestaruudesta viimeiseen kilpailuun saakka, mutta hävisi lopulta kolmella pisteellä Sebastian Vettelille.[2][139] Vuonna 2013 Alonso otti kaksi voittoa Kiinasta ja Espanjasta uusien MM-sarjan kakkospaikan.[2] Ferrari sijoittui kolmanneksi.[2]
Alonso–Räikkönen
Kaudella 2014 F1-autojen siirtyessä 1,6-litraisiin V6-turbomoottoreihin talli joutui vaikeuksiin etenkin moottorin heikkouden takia.[2] Kausi oli tallin historian surkeimpia sen jäädessä valmistajien sarjassa neljänneksi (tosin kaudella 1980 talli sijoittui valmistajissa 10.).[2] Ainoat kohokohdat olivat Alonson kaksi palkintosijaa Kiinasta ja Unkarista.[2] Felipe Massan lähdettyä Ferrarilta kauden 2013 päätteeksi hänen paikansa otti paluun talliin tehnyt Kimi Räikkönen.[2] Kausi oli kuitenkin Räikköselle erittäin huono ja hän saavutti vain hajanaisia pistesijoja (parhaana sijoituksenaan Belgian GP:n 4. sija).[2][140]
2015– Ferrarin uusi alku
Räikkönen–Vettel
Kauden 2014 aikana Ferrarin organisaatio koki mittavia muutoksia, muun muassa tallipäällikkö Stefano Domenicali sai lähteä tallista ja hänen paikalle otettiin Marco Mattiacci.[141][142] Mattiaccin sopimus kuitenkin kesti vain sen kauden, ja hänen paikkansa otti kaudella 2015 Maurizio Arrivabene.[143] Talli vaihtoi jo kauden 2013 aikana myös teknisen johtajansa, Aldo Costan siirtyessä Mercedekselle hänen paikkansa otti James Allison.[144] Samalla myös vaihtui Ferrarin puheenjohtaja kun Luca di Montezemolo ilmoitti jättävänsä tehtävänsä ja hänen paikansa otti syys-lokakuussa 2014 Sergio Marchionne.[145][146][147]
Ferrari sai myös talliinsa uuden kuljettajan kun Alonson paikan otti Red Bullilta lähtenyt Sebastian Vettel ja Räikkönen jatkoi tallissa.[148] Auton suorituskyky huomattiin selvästi parantuneen viime kaudesta ja Ferrarin-moottorit osoittautuivat tehokkaiksi viime vuoteen verrattuna.[149] Vettel ajoi Ferrari-debyytissään heti palkintosijalle ollen Australian GP:n kolmas.[150] Seuraavassa kilpailussa Malesian GP:ssä Vettel ajoi uransa toisessa Ferrari kilpailussaan tallille sensaatiomaisen voiton päihittäen molemmat Mercedes-kuljettajat.[151] Voitto oli tallille ensimmäinen sitten Espanjan GP:n 2013. Bahrainin GP:ssä Räikkönen ajoi Ferrari-paluunsa ensimmäisen palkintokorokesijan ollen kilpailun toinen.[152] Unkarin GP:ssä Vettel ja Räikkönen nousivat ensimmäisellä kierroksella molempien Mercedes-kuljettajien ohi kaksoisjohtoon ja talli oli lähellä jopa kaksoisvoittoa, kunnes Räikkönen joutui keskeyttämään MGU-K -laitteen hajoamisen vuoksi.[153] Vettel kuitenkin piti kärkipaikkansa ja otti Ferrarille kauden toisen voiton.[154]
Belgian GP:ssä Ferrari ajoi historiansa 900:nnen osakilpailunsa.[155] Juhlakilpailu meni kuitenkin vaisusti Vettelin keskeytettyä kaksi kierrosta ennen maalia rengasrikkoon ja Räikkösen ollessa vasta seitsemäs.[156] Singaporessa Vettel ajoi Ferrarille ensimmäisen paalupaikan sitten Saksan GP:n 2012.[157] Kilpailussa molemmat Ferrarit ajoivat palkintokorokkeelle ensimmäisen kerran Espanjan GP:n 2013 jälkeen, kun Vettel voitti kilpailun ja Räikkönen oli kolmas.[158] Meksikon osakilpailussa molemmat Ferrarit joutuivat keskeyttämään, kun Räikkönen kolaroi Valtteri Bottaksen kanssa ja Vettel keskeytti ulosajoon, ja kyseessä oli ensimmäinen molempien tallin kuljettajien keskeytys sitten Australian GP:n 2006.[159]
Kaudella 2016 Ferrari ei voittanut kertaakaan, mutta Vettel ja Räikkönen ajoivat kauden aikana useamman kerran palkintokorokkeelle.[160] Talli sijoittui kauden lopputuloksissa kolmanneksi.[161] Seuraavalla kaudella (2017) talli palasi voittokantaan kauden ensimmäisessä osakilpailussa, kun Vettel voitti Australian osakilpailun. Räikkönen sijoittui kilpailussa neljänneksi.[162] Vettel voitti kauden aikana myös Bahrainin, Monacon, Unkarin ja Brasilian osakilpailut, joista Monaco ja Unkari päättyivät kaksoisvoittoon.[163][164][165][166] Monacon osakilpailussa Räikkönen ajoi ensimmäisen Ferrarille paluun jälkeisen paalupaikkansa sitten vuoden 2008 Ranskan GP:n.[167] Singaporen osakilpailu oli kauden heikoin kilpailu, kun Ferrari-kuljettajat kolaroivat lähdössä Red Bullin Max Verstappenin kanssa, mikä päättyi molempien kuljettajien sekä Verstappenin keskeytykseen.[168] Talli sijoittui lopputuloksissa toiseksi.[169]
Kaudella 2018 Vettel voitti jälleen viidesti ja ajoi Räikkösen kanssa usein palkintosijoille.[170] Vettel taisteli kauden aikana mestaruudesta Lewis Hamiltonia vastaan, mikä päättyi Hamiltonin varmistaessa mestaruuden Meksikon GP:ssä.[171] Räikkösen kauden kohokohdat olivat paalupaikalle ajaminen tallin kotikilpailussa Italiassa, jossa taisteli myös voitosta kilpailun voittanutta Hamiltonia vastaan, ja voitto Yhdysvaltain GP:stä.[172][173] Kauden aikana koettiin myös merkittäviä muutoksia, kun Marchionne kuoli heinäkuussa ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Louis C. Camilleri.[174][175] Samalla Marchionnen muistoa kunnioitettiin valitsemalla tämän toiveiden mukaisesti Räikkösen tilalle kauden 2019 kilpakuljettajaksi Charles Leclerc ja Räikkönen siirrettiin Sauberille, joka muutti ennen kauden alkua nimensä Alfa Romeo Racingiksi.[176][177]
Vettel–Leclerc
Vuoden 2019 tammikuussa vaihtui tallipäälliköksi Mattia Binotto[178] ja nimisponsoriksi tuli Mission Winnow.[179] Kauden toisessa osakilpailussa Bahrainissa Ferrarin suorituskyky pystyi haastamaan Mercedeksen, kun Charles Leclerc ajoi aika-ajoissa F1-uransa ensimmäisen paalupaikan ja tallikaveri Sebastian Vettel oli toinen.[180] Kilpailun lopussa Leclercin autoon iski tekninen vika, jolloin hän menetti tehoja ja putosi molempien Mercedeksen kuljettajien taakse ajaen kolmantena maaliin.[181] Itävallassa Leclerc taisteli kilpailun voitosta viimeisille kierroksille asti Red Bullin Max Verstappenia vastaan, kunnes kolmanneksi viimeisellä kierroksella Verstappenin sisälinjan jarrutus pakotti Leclercin ajamaan ratareunojen kautta leveäksi ja hän menetti kärkisijansa.[182] Leclercin uran ensimmäinen voitto tuli Belgiasta, missä hän lähti kilpailuun paalupaikalta.[183] Vettelin kauden ainoa voitto tuli Singaporen osakilpailusta, joka oli samalla myös Ferrarille kaksoisvoitto Leclercin ajaessa toiseksi (tosin Leclerc ei ollut tyytyväinen tallin varikkotaktiikkaan).[184] Brasiliassa Leclerc ja Vettel taistelivat keskenään paremmasta sijoituksesta ohitellen vuorotellen toisiaan, kunnes kuusi kierrosta ennen kilpailun päättymistä he kolaroivat ja keskeyttivät.[185] Ferrari sijoittui kauden 2019 MM-sarjassa toiseksi.[186]
Kausi 2020 alkoi tallin osalta vaihtelevasti. Leclerc ajoi avausosakilpailussa muiden kuljettajien epäonnen myötä toiseksi, mutta Steiermarkin osakilpailussa hän ja Vettel kolaroivat keskenään avauskierroksella, jonka takia he joutuivat keskeyttämään jo ensimmäisten kierrosten aikana.[187][188] Britannian GP:ssä Leclerc nousi kolmanneksi Valtteri Bottaksen rengasrikon myötä.[189] Unkarin kilpailussa puuttuneen kilpailukyvyn vuoksi talli aloitti parempien kilpailutulosten toivossa organisaatiouudistustensa laatimisen tekniselle osastolle.[190] Turkin GP:ssä Vettel ajoi kauden ainoan palkintosijansa ollen kolmas.[191] Talli saavutti kauden aikana 131 pistettä sijoittuen MM-sarjan kuudenneksi.[192] Sijoitus oli tilastollisesti tallin huonoin sitten kauden 1980.
Leclerc–Sainz
Kaudella 2021 tallin kuljettajina ajoivat Carlos Sainz ja Charles Leclerc.[193] Leclerc saavutti kaksi paalupaikkaa Monacon GP:stä, johon hän ei pystynyt starttaamaan teknisen vian takia ja Azerbaidžanin GP:stä ja yhden palkintosijan ollen toinen Britannian GP:ssä, jota hän johti vielä ennen toiseksi viimeistä kierrosta, kunnes Hamilton onnistui ohittamaan hänet.[194] Sainz saavutti kauden aikana neljä palkintosijaa ollen parhaimmillaan toinen Monacon GP:ssä.[195] Talli sijoittui valmistajien sarjan kolmanneksi keräten 323,5 pistettä.[196]
Sainz ja Leclerc jatkoivat tallikavereina kaudella 2022. Kausi oli tallille tilastomerkintöjen osalta parempi. Avausosakilpailu alkoi tallin osalta vahvasti, kun Leclerc ajoi hattutempun (paalupaikka, voitto ja kilpailun nopein kierros) ja Sainz oli toinen.[197] Sainz puolestaan ajoi F1-uransa ensimmäisen paalupaikan sekä voiton Britannian GP:ssä.[198] Ferrari taisteli Red Bullia vastaan Itävallan osakilpailuun asti, minkä jälkeen kauden loppuosan voitot menivät suurelta osin Red Bullille.[199] Sen sijaan paalupaikkojen määrässä talli voitti Red Bullin 12-8. Talli sijoittui 554 MM-pisteellään valmistajien sarjassa toiseksi.[200]
Sainz ja Leclerc jatkoivat myös kaudella 2023, mutta tallipäällikön tehtävät siirtyivät Mattia Binottolta ennen kauden alkua Frédéric Vasseurille.[201] Talli sai kauden aikana vain yhden voiton, kun Sainz voitti Singaporen osakilpailun.[202] Talli oli 406 MM-pisteellään kauden lopputuloksissa kolmas.[203]
Kaudella 2024 Leclerc ja Sainz jatkavat tallissa kuljettajina viimeistä kertaa, koska Sainzin paikan ottaa seuraavalla kaudella Lewis Hamilton. Kauden avausosakilpailussa Bahrainissa Sainz ajoi kolmanneksi. Seuraavassa osakilpailussa Sainz joutui jättämään kilpailuviikonlopun kesken umpilisäkkeen tulehduksen vuoksi, jolloin hänen tilalleen valittiin tallin testi- ja varakuljettaja Oliver Bearman. Leclerc sijoittui kilpailussa kolmanneksi. Bearman ajoi ensimmäiset MM-pisteensä debyyttikilpailussaan sijoittumalla seitsemänneksi ja hänet valittiin samalla päivän kuljettajaksi.[204] Sainz teki paluun Australian osakilpailussa, minkä hän voitti Max Verstappenin keskeyttäessä jarruvikaan kilpailun alkuvaiheessa.[205]
Formula 1 -saavutukset
- Pääartikkeli: Luettelo Scuderia Ferrarin Formula 1 -tuloksista
Tulokset kilpailuittain
Lihavointi tarkoittaa paalupaikkaa, kursivointi kilpailun nopeinta kierrosta. Muut selitteet löytyvät täältä.
Huom. 1. Valmistajien mestaruuksia alettiin jakaa vasta kauden 1958 jälkeen.
‡ – Jaettu auto.
• Abu Dhabin GP:ssä 2014 jaettiin tuplapisteet.[210]
Valmistajana muille talleille
| Kausi | Talli | Runko | Moottori | Renkaat | Kuljettaja | 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 |
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| 1950 | GBR | MON | 500 | SUI | BEL | FRA | ITA | |||||||
| Peter Whitehead | Ferrari 125 | Ferrari 1.5 125 V12 | D | Peter Whitehead | DNS | 3 | 7 | |||||||
| Clemente Biondetti | Ferrari 166I | Jaguar XK 3.4 L6 | ? | Clemente Biondetti | Kesk. | |||||||||
| 1951 | SUI | 500 | BEL | FRA | GBR | GER | ITA | ESP | ||||||
| Peter Whitehead | Ferrari 125 | Ferrari 1.5 125 V12 | D | Peter Whitehead | Kesk. | Kesk. | Kesk. | |||||||
| Vandervell Products | Ferrari 375 | Ferrari 375 4.5 V12 | P | 9 | ||||||||||
| Reg Parnell | 4 | |||||||||||||
| Brian Shawe-Taylor | DNS | |||||||||||||
| Chico Landi |  Chico Landi | Kesk. | ||||||||||||
| Ecurie Espadon | Ferrari 212 | Ferrari 375 2.5 V12 | P |  Rudi Fischer | 11 | 6 | ||||||||
| 1952 | SUI | 500 | BEL | FRA | GBR | GER | NED | ITA | ||||||
| Ecurie Espadon | Ferrari 500 Ferrari 212 | Ferrari 500 2.0 L4 Ferrari 125 1.5 V12 | P | Rudi Fischer | 2 | 11 | 13 | 3 | Kesk. | |||||
| Peter Hirt | 7 | 11 | Kesk. | |||||||||||
| Rudolf Schoeller | Kesk. | |||||||||||||
 Hans Stuck | Kesk. | |||||||||||||
| Ecurie Rosier | Ferrari 500 | Ferrari 500 2.0 L4 | D | Louis Rosier | Kesk. | Kesk. | Kesk. | DNA | 10 | |||||
| Ecurie Francorchamps | Ferrari 500 | Ferrari 500 2.0 L4 | E |  Charles de Tornaco | 7 | Kesk. | DNQ | |||||||
| Roger Laurent | 6 | |||||||||||||
| Peter Whitehead | Ferrari 125 | Ferrari 1.5 125 V12 | D | Peter Whitehead | 10 | DNQ | ||||||||
| Scuderia Marzotto | Ferrari 166/F2 | Ferrari 125 1.5 V12 | P | Franco Comotti | 12 | |||||||||
| Piero Carini | Kesk. | Kesk. | ||||||||||||
| G Caprara | Ferrari 500 | Ferrari 500 2.0 L4 | D | Roy Salvadori | 8 | |||||||||
| 1953 | ARG | 500 | NED | BEL | FRA | GBR | GER | SUI | ITA | |||||
| Ecurie Rosier | Ferrari 500 | Ferrari 500 2.0 L4 | D | Louis Rosier | 7 | 8 | 8 | 10 | 10 | Kesk. | 16 | |||
| Ecurie Francorchamps | Ferrari 500 | Ferrari 500 2.0 L4 | E | Jacques Swaters | DNS | 7 | Kesk. | |||||||
| Charles de Tornaco | DNS | |||||||||||||
| Ecurie Espadon | Ferrari 166 C Ferrari Tipo 500 | Ferrari 125 1.5 V12 Ferrari 500 2.0 L4 | P | Kurt Adolff | Kesk. | |||||||||
| Peter Hirt | Kesk. | |||||||||||||
| Max de Terra | 8 | |||||||||||||
| 1954 | ARG | 500 | BEL | FRA | GBR | GER | SUI | ITA | ESP | |||||
| Ecurie Rosier | Ferrari 500 Ferrari 625 | Ferrari 500 2.0 L4 Ferrari 625 2.5 L4 | D | Louis Rosier | Kesk. | Kesk. | Kesk. | 8 | ||||||
| Maurice Trintignant | 4 | |||||||||||||
| Robert Manzon | 3 | Kesk. | 9 | Kesk. | Kesk. | |||||||||
| Ecurie Francorchamps | Ferrari 500 | Ferrari 500 2.0 L4 | E | Jacques Swaters | Kesk. | 8 | Kesk. | |||||||
| Scuderia Ambrosiana | Ferrari Tipo 500 | Ferrari 500 2.0 L4 | A | Reg Parnell | Kesk. | |||||||||
| 1955 | ARG | MON | 500 | BEL | NED | GBR | ITA | |||||||
| Equipe Nationale Belge | Ferrari 625 | Ferrari 625 2.5 L4 | E | Johnny Claes | 11 | |||||||||
| 1956 | ARG | MON | 500 | BEL | FRA | GBR | GER | ITA | ||||||
| Scuderia Centro Sud | Ferrari 500 | Ferrari 500 2.0 L4 | P | Giorgio Scarlatti | DNQ | Kesk. | ||||||||
| Bardahl | Kurtis Kraft 500D | Ferrari 446 4.5 L6 | ? | Giuseppe Farina | DNQ | |||||||||
 Johnny Baldwin | DNQ | |||||||||||||
| 1957 | ARG | MON | 500 | FRA | GBR | GER | PES | ITA | ||||||
| Scuderia Centro Sud | Ferrari 625 | Ferrari 625 2.5 L4 | P |  Alejandro de Tomaso | 9 | |||||||||
| 1961 | MON | NED | BEL | FRA | GBR | GER | ITA | USA | ||||||
| FISA | Ferrari 156 | Ferrari 178 1.5 V6 | D | Giancarlo Baghetti | 1 | |||||||||
| Scuderia Sant Ambroeus | Kesk. | Kesk. | ||||||||||||
| 1966 | MON | BEL | FRA | GBR | NED | GER | ITA | USA | MEX | |||||
| Reg Parnell Racing | Ferrari 246 | Ferrari 228 2.4 V6 | D | Giancarlo Baghetti | NC | |||||||||
Kuljettajat
Tallin nykyisten kuljettajien nimet on vahvennettu.
Suomalaisten saavutukset Ferrari -tallissa
Jyrki Järvilehto
| Mika Salo | Kimi Räikkönen |
Henkilökunta
|
Entinen henkilöstö
|
Ferrarin moottoria käyttävät Formula 1 -tallit
Kaudella 2024 Ferrarin asiakasmoottoreita käyttävät Sauber ja Haas. Aikaisemmilla kausilla Ferrarin moottoreita ovat käyttäneet myös Minardi (1991), Scuderia Italia (1992–1993), Prost (2001), Red Bull (2006), Spyker (2007), Toro Rosso (2007–2013, 2016), Force India (2008), Marussia (2014) sekä Manor (2015).
Huomioita
Lähteet
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Scuderia Ferrari Wikimedia Commonsissa
| Scuderia Ferrari |
Tallipäällikkö: |
- Alfa Romeo
- Andrea Moda Formula
- Arzani-Volpini
- Automobili Turismo e Sport
- Bellasi
- Benetton Formula
- Cisitalia
- Dallara
- De Tomaso
- Enzo Coloni Racing Car Systems
- EuroBrun
- FIRST
- Fondmetal
- Forti
- Lancia
- Life
- Maserati
- Merzario
- Minardi
- Modena
- OSCA
- Osella
- Racing Bulls
- Scuderia AlphaTauri
- Scuderia Ambrosiana
- Scuderia Ferrari
- Scuderia Italia
- Scuderia Milano
- Scuderia Toro Rosso
- Tec-Mec
- Tecno
| Kaudella 2024 | |
|---|---|
| Entiset valmistajat |
|
| Indianapolis 500 -tallit (1950–1960) |