F

latinalaisten aakkosten kuudes kirjain

F (f) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten kuudes kirjain. F-kirjaimen nimi on suomen kielessä äf (aiemmin myös ef)[1] ja äännearvo [f] (soinniton labiodentaalinen frikatiivi).

Ääntämykseltään latinalaista F-kirjainta vastaa kreikkalaisessa kirjaimistossa nykykreikan fii (Φ, φ), kyrillisessä kirjaimistossa puolestaan Ф (ф).

Historiaa

F-kirjain on kehittynyt arkaaisen kreikan digamma-kirjaimesta (Ϝ). Sen samoin kuin sen alkuperänä olleen seemiläisen wãw-kirjaimen ( ) äännearvo oli jokin labiaalinen puolivokaali, joko soinnillinen labiaalis-velaarinen puolivokaali [w] tai soinnillinen labiodentaalinen puolivokaali [ʋ].[2] Nimi digamma ’kaksoisgamma’ annettiin sille sen ulkomuodon perusteella: se on ikään kuin kaksi päällekkäistä gammaa.[3]

Antiikin kaudella attikalainen ja joonialainen kreikka hylkäsivät kirjaimen, koska sen edustama puolivokaaliäänne oli kielestä kadonnut. Se esiintyi kuitenkin kreikkalaisessa kirjoituksessa, etenkin sen läntisissä muunnelmissa, riittävän pitkään, jotta etruskit ehtivät lainata sen.[3]

Etruskit osoittivat F-kirjaimella kreikan mukaisesti äännettä [ʋ] ja kirjoittivat oman [f]-äänteensä aluksi kuten veneetin kielessä: FH. Myöhemmin äänteelle annettiin uusi, kahdeksikkoa (8) muistuttava kirjain, joka sijoitettiin aakkoston loppuun. Latinassa F-kirjaimella osoitettiin [f]-äännettä, mutta sen paikka aakkosissa oli alkuaan ilmeisesti lopussa kuten etruskissa. Jo varhain se kuitenkin siirrettiin takaisin alkuperäiselle paikalleen.[4]

F suomen kielessä

F-kirjaimella merkitään suomen kielessä soinnitonta labiodentaalista frikatiivia [f]. Se eroaa v-äänteestä olennaisesti siinä, että v on soinnillinen, mutta merkittävämpi ero on se, että f on frikatiivina täysi konsonantti, v suomessa toisin kuin sitä ympäröivissä kielissä puolivokaali. Joissain sanoissa f voi ääntyä v:nä: asfaltti ~ asvaltti, fiksu ~ viksu[5].

F-kirjain on kuulunut suomen kirjakieleen f-äänteen merkkinä jo sen alkuajoista 1500-luvulta lähtien. Tuolloin sitä käytettiin lainasanoissa, joista monet ilmeisesti olivat lounaissuomalaisessa kansankielessä tavallisia, esimerkiksi sanat faari ja fati. Yhdistelmällä ff:llä voitiin kuitenkin joissain sanoissa tarkoittaa h-äännettä kuten sanassa lyffty (lyhty)[6] tai v-äännettä kuten sanassa röffuerin (ryövärin).[7] Lainasanoissa käytettiin myös yhdistelmää ph kuvaamaan f-äännettä: prophetat (profeetat).[7]

Suomen kielessä ei ole vanhastaan esiintynyt, lounaismurteita lukuun ottamatta, f-äännettä. Varhemmin se korvattiin suomeen tulleissa lainasanoissakin yleensä p:llä (esimerkiksi pelto < germaaninen felþo tai pelto, perjantai < muinaisruotsin frẽadagher, samoin nimessä Jooseppi < Joosef), myöhemmin sanan alussa yleensä v:llä (esimerkiksi vanki < fånge) tai sanan sisällä (etenkin geminaatta-f >) hv:lla (esimerkiksi kahvi < ruotsin kaffe << arabian qahwa ja sohva < ruotsin soffa << arabian ṣuffa).[8] Naapurikielten vaikutuksesta suomen läntisimmissä ja itäisimmissä murteissa on kuitenkin ollut jo pitkään f-äänne. Suomen yleiskieleen f-äänne yleistyi vasta 1900-luvulla kieleen tulleiden uusien lainasanojen myötä.[9]

F muissa kielissä

Useimmissa eurooppalaisissa kielissä f-kirjaimen äännearvo on [f],[10] kymrissä kuitenkin [v].[11]

Muita esitystapoja

Ff
ASCII70102
UnicodeU+0046U+0066

F-kirjaimen merkityksiä

Lähteet

  • Häkkinen, Kaisa 2004: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY.

Viitteet

🔥 Top keywords: