Ateismi

Pääartikkeli: Ateismin määritelmä

Ateismi voidaan määritellä kahdella tavalla. Ensiksi väitelauseena, joka koskee sitä, kuuluuko todellisuuteen yksi tai useampia jumalia vai ei. Ontologisena eli olemassaoloa koskevana käsityksenä ateismi on väitelause ”jumalia ei ole olemassa”. Ateismi ja sen vastakohta teismi ovat tällöin ainoat mahdolliset kannat: jumalia on olemassa tai jumalia ei ole olemassa.^[13][4] Toisessa määritelmässä ateismi on jonkun yksilön tai ryhmän tiedollinen käsitys.^[13] Ateismi on siten ontologinen käsite ja ateisti tietoteoreettinen käsite.^[14] Ateistit voidaan jakaa negatiivisiin ateisteihin, joilta puuttuu usko jumalien olemassaoloon, ja positiivisiin ateisteihin, joiden mukaan on positiivista eli vahvaa näyttöä siitä, että jumalat eivät kuulu kaikkeuden ”kalustoluetteloon”.^[15][16]

Filosofi Michael Scriven on muotoillut taulukossa olevan ateistin tietoteoreettiseen määritelmän, jossa käsitys tiedosta jumalien olemassaolosta määritellään asteikkona.^[17]. Filosofi Michael Martin on muotoillut taulukossa esitetyn jaottelun, jossa määritellään positiivinen ja negatiivinen ateismi.^{[18][19][14][20]}

Negatiivisten ateistien mukaan jumalien olemassaolon puolesta ei ole esitetty mitään todisteita. Positiivisten ateistien mukaan jumalien olemassaoloa voidaan pitää todistettavasti epätotena.^[21][22] Tätä kantaa on kutsuttu myös tieteelliseksi ateismiksi.^[23]

Filosofi Julian Baggini on kuvaillut ateismia seuraavasti. Tavallisesti henkilöistä, jotka eivät usko jonkin mielikuvitusolennon olemassaoloon, ei käytetä mitään eritystä nimitystä. Oletetaan, että niiden ihmisten määrä, jotka uskovat tiettyyn taruolentoon, alkaa kasvaa. Pian heitä aletaan kutsua erityisellä nimellä, kuten teisteiksi eli jumaliin uskoviksi. Kun teistejä alkaa olla paljon, heitä aletaan pitää normaaleina, vaikka jumalien olemassaolosta ei ole mitään näyttöä. Niitä, jotka eivät ole teistejä, aletaan kutsua ei-teisteiksi eli ateisteiksi. Tavallisella ihmisellä on erilaisia todellisuutta koskevia käsityksiä. Teistit sanovat, että tämän lisäksi todellisuuteen kuuluu jumalia. Jos teistejä ei olisi, olisi kuitenkin ateisteja, mutta heitä ei kutsuttaisi ateisteiksi. Ateistien käsitys olisi sama vaikka teistejä ei olisi ollut koskaan olemassa.^[24][25]

Useiden ateistien mukaan nimitystä ’ateisti’ ei tarvita välttämättä lainkaan. Esimerkiksi nimityksiä ’ei-astrologi’ tai ’horoskoopiton’ ei käytetä niistä, jotka kannattavat tieteellistä näkemystä.^[26][27] Ateistien mukaan ihminen syntyy ilman jumalauskoa eli ateistina. Täten todistuksen taakka on ateistien mukaan uskonnollisen uskon puolustajalla, ei yksinkertaisemman selityksen edustajalla.^[28] Ateistien mukaan on järjetöntä vaatia, että jokin tulisi lopullisesti todistaa olemattomaksi, sillä se ei ole mahdollista. Täten niillä, jotka väittävät jumalan olevan olemassa, on velvollisuus todistaa se.^[29]

Michael Martin arvioi teoksessaan Atheism: A Philosophical Justification (1990) perinteisiä perusteluja jumalien olemassaololle, jotka Martinin mukaan ovat kestämättömiä. Martin katsoo osoittaneensa, että negatiivinen ateismi on tosi eli jumalauskolle ei ole perusteita. Martinin mukaan edes positiivinen ateismi ei vaadi täydellistä tietoa. Käsityksen puolustajien mukaan ateismissa esitetään vain, että perustelut sille, ettei jumalia ole olemassa, ovat vahvemmat kuin perustelut sille, että jumalia on olemassa. Tietoteoreettisesti positiivinen ateismi on kanta, että todisteet jumalien olemassaoloa vastaan ovat riittävät sille, että on oikeutettua olla uskomatta jumaliin.^[6]

Käsitteen ”agnostisismi” keksi Thomas Henry Huxley 1860-luvulla.^[30] Agnostikko ei välttämättä ole ateisti eli hän saattaa uskoa jumalien olemassaoloon, vaikkei väitä sitä tiedoksi.^[31] Ateismin kannattajat ovat arvostelleet agnostikkoja siitä, että agnostismin mukaan ei voitaisi todeta mitään tavallista väitelausetta, koska mikään kokemustieto ei ole täysin varma. Ateististen arvostelijoiden mukaan agnostikot eivät välttämättä tunne ateismin määritelmää ja perusteluita. Agnostikko-sanaa saatetaan myös käyttää peitekäsitteenä yhteisössä, jossa ateisteihin suhtaudutaan kielteisesti.^[22][24][6] Ateisteja ovat ne, jotka jäävät teistien joukon ulkopuolelle. Ihmisellä on usko jumalien olemassaoloon tai ei ole. Teismin ja ateismin lisäksi ei ole kolmatta vaihtoehtoa. Arvostelun mukaan agnostikot ovat siis ateisteja, mikäli heiltä puuttuu usko jumalien olemassaoloon.^[28]

Menetelmälliseksi eli metodologiseksi ateismiksi on kutsuttu tieteellisessä tutkimuksessa vallitsevaa periaatetta, jonka mukaan tapahtumia tutkittaessa ja selitettäessä ei tule ottaa lukuun mitään luontoon ja historiaan kuulumattomia ulkopuolisia, yliluonnollisia vaikuttajia.^[32]

Pääartikkeli: Ateismin historia

Vanha aika

Jumalauskon esiintymistä ihmiskunnassa on selitetty kognitiivisen uskontotieteen piirissä oletuksella, että jumalauskoon vaikuttavat ihmisen evoluutiossa kehittyneet lajityypilliset tekijät. Sellaisia tekijöitä ovat muun muassa alttius etsiä luonnonilmiöiden takaa tietoisia toimijoita, taipumus olettaa mieli ruumiista erilliseksi sekä alttius nähdä tarkoituksellisuutta ja ihmisenkaltaisuutta ilmiöissä. Tutkimuksissa ateismin todennäköisyyttä yksilössä on havaittu lisäävän muun muassa taipumus tutkivaan ajatteluun ja auktoriteettiuskon vähyys. Täten ateisteja on voinut olla olemassa yhtä kauan kuin on ollut jumalauskoa.^[12]

Intiassa vaikutti 600–200-luvuilla eaa. filosofinen koulukunta, joka edusti aineellista todellisuuskäsitystä ja arvosteli hindulaisuutta harhaluuloiksi.^[33] Joitakin itämaisia uskontoja kuten buddhalaisuuden tiettyjä suuntia, joiden oppiin ei kuulu oletusta persoonallisesta Jumalasta, on toisinaan kutsuttu ateistisiksi.^[34] Nykyisin aineellista eli materialistista käsitystä todellisuudesta kutsutaan myös fysikalismiksi.^[35]

Antiikin Kreikassa Thales esitti ensimmäisenä, että havaitut ilmiöt voidaan selittää viittaamatta jumaliin tai henkiin.^[36] Kreikan varhaisimpana tunnettuna ateistisena ajattelijana on mainittu ainakin Diagoras (400-luku eaa.).^[37] Diogenes Laertios kirjoitti Theodoros Kyreneläisestä (noin 335–260 eaa.), liikanimeltään Theodoros Jumalaton, muun muassa: ”Theodoros hylkäsi kerta kaikkiaan jumalia koskevat uskomukset. Olen saanut käsiini hänen teoksensa Jumalista, eikä se ole millään muotoa vähäpätöinen kirja.”^[38]

Atomiopin kehittäjät Leukippos ja Demokritos esittivät aineellisen todellisuuskäsityksen, joka ei viitannut jumaliin tai yliluonnolliseen. Monissa ateismin historioissa ensimmäisten ateististen ajattelijoiden ja kirjailijoiden joukkoon luetaan myös Epikuros ja Lucretius,^[39] joiden mielestä jumalat olivat olemassa, mutta sanoivat, että ne eivät vaikuta maailman tapahtumiin tai ihmisten asioihin. Lucretius kirjoitti noin vuonna 50 eaa. epikurolaisesta maailmankuvasta kertovan runoelman Maailmankaikkeudesta. Lucretius tunsi myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ymmärtäneet heidät synnyttäneen kaikkeuden toimintatapoja. Hän katsoi näiden tietämättömien ja kovaonnisten ihmisten tarvitsevan uskontoa selittämään alkuperänsä ja selittämään itselleen onnen ja onnettomuuden.^[40][41]

»– – Luulivat onnessaan myös [jumalain] olevan vertoja vailla, niistä kun häirinnyt ketäkään ei kuoleman pelko, vielä kun nukkuissaan jumalain näki saattavan aikaan ponnistuksettaan monet kummastuttavat ihmeet.

Toisekseen, nuo huomasivat oloseikkojen taivaan järjestyksessään sekä vuoden vaihtuvan aikain, vaan ei tienneetkään, mikä kaikkeen siihen on syynä. Siis pakopaikkana vain oli tuo: jumaloille on kaikki suotu ja vaikuttaa pyhä näiden sallima kaiken – –

Toisekseen, kenen ei jumalain voi kammous mieltä jähmettää, kenen ei jäsenet alas raueten vaivu, kärvenneen maan kun tärisyttää ukkosen vaaja hirveä iskullaan, jyry halkoo valtavan taivaan?»
(Viides kirja, 1179–1221, suomentanut Paavo Numminen.)

Lucretius mainitsee ihmisten nähneen unissaan jumalia ja sillä perusteella uskoneen jumaliin. Toiseksi hän mainitsee, että kun ihmiset eivät tunteneet ilmiöiden syitä, he selittivät tapahtumia jumalilla. Kolmanneksi hän mainitsee eräiden luonnon ilmiöiden synnyttämän pelon.^[41]

Uusi aika

Kristinuskon hallitseman keskiajan jälkeen uskontoon kohdistunut arvostelu alkoi Euroopassa lisääntyä 1500- ja 1600-luvuilla.^[5] Avoimen ateistiset ajattelijat ilmaantuivat valistuksen aikana 1700-luvulla, kun suvaitsevaisuus erilaisia näkemyksiä kohtaan oli lisääntynyt.^[42] Ennen valistuksen aikaa ateismia pidettiin yleisesti tuomittavana.^[43] Erityisesti ranskalaisten valistusajattelijoiden yhteinen piirre oli kriittinen asenne uskontoa kohtaan. He asettivat perinnettä vastaan järjen ja kokemuksen ja näkivät uskonnollisen ja poliittisen pakkovallan tukevan toisiaan.^[44] Näihin ajattelijoihin kuuluivat esimerkiksi Julien Offray de La Mettrie sekä Encyclopédien päätoimittaja Denis Diderot.^[42] Paroni d’Holbach’n teos Systéme de la Nature (1770) tarkasteli ihmistä osana luontoa. D’Holbach katsoi, että jos ihmiset ymmärtävät itsensä oikein luonnon osana, he voivat oppia että onnellisuus saavutetaan elämällä rauhassa toisten kanssa.^[44]

1800-luvulla filosofi Ludwig Feuerbach arvosteli teoksissaan kristinuskon perusteita. Hänen ajattelunsa oli ateistista ja materialistista. Feuerbach katsoi, että jumalat ovat ihmisen pelkojensa ja toiveidensa käsittelyyn keksimiä luomuksia.^[45][46] Marxilaisuuden perustajat Karl Marx ja Friedrich Engels omaksuivat Ludwig Feuerbachin uskontoajattelun pääkohdat. Lisäksi Marx ja Engels painottivat uskonnon yhteiskunnallista ja taloudellista vaikutusta. Perinteisen marxilaisen kritiikin mukaan uskonto ylläpitää epäoikeudenmukaista yhteiskunnallista järjestelmää ja toisaalta se passiivistaa sorrettua väestönosaa.^[47]

Luonnontieteilijä Charles Darwin, joka itse oli hylännyt kristinuskon, julkaisi vuonna 1859 evoluutioteoriansa. Kehitysopin avulla jumalallista luomistyötä todistava ”suunnitelmallisuus” voitiin selittää satunnaisen muuntelun ja luonnonvalinnan periaatteiden avulla. Auguste Comten positivismi korosti tieteen tehtävää ilmiöiden kuvaajana ilman uskontoa. Darvinismin menestys yhdistyneenä positivismiin johti 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä uskontokriittisiin naturalismin ohjelmiin.^[45] Friedrich Nietzsche arvosteli voimakkaasti kristinuskoa valheellisena ja elämänvastaisena.^[48][49]

Uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu arvostelevasti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja pyrkii täydelliseen uskonnon ja ateismin vapauteen, on kutsuttu vapaa-ajatteluksi^[51]. Vapaa-ajattelua ovat edustaneet yleensä ateistit. Nimitys vapaa-ajattelija alkoi levitä uudella ajalla.^[8] Vapaa-ajattelijaliike järjestäytyi 1800-luvun loppupuolella Britanniassa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Ranskassa ja muualla Länsi-Euroopassa.^[52] Britanniassa vaikuttivat vapaa-ajattelijat George Holyoake ja Charles Bradlaugh.^[53] National Secular Society perustettiin vuonna 1866.^[54]

Vapaa-ajattelijain maailmanliitto, alkuaan Kansainvälinen vapaa-ajattelijaliitto perustettiin vuonna 1880 Brysselissä.^[55][8] Liiton kongressien julkilausumien mukaan vapaa-ajattelijat pyrkivät totuuteen tieteen, hyvyyteen etiikan, kauneuteen taiteen ja oikeudenmukaisuuteen yhteiskunnallisen työn avulla.^[8] Liikkeen kulta-aikana toteutettiin kirkon ja valtion ero Ranskassa 1905.^[52] Uskonnottomien liikkeet käyttivät ateismin ja vapaa-ajattelun lisäksi nimityksiä sekularismi, rationalismi ja humanismi.^[56] Uskonnotonta humanismia kutsutaan sekulaariksi humanismiksi.^[57][27]

Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa marxilainen ateismi oli osa kommunistista aatetta.^[33] Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Vladimir Lenin erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Perustuslaissa säädettiin, että uskonnonvapauden lisäksi maassa vallitsee ateistisen propagandan vapaus. Vuoden 1917 jälkeen marxilainen versio ateismista sai käytännössä virallisen aseman Neuvostoliitossa.^[47] Aluksi bolsevikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 puolue kuitenkin omaksui ”taistelevan ateismin” periaatteen. Neuvostoliiton kommunistinen puolue perusti vuonna 1923 Jumalattomien liiton (myöhemmin Taistelevien jumalattomien liitto), joka suoritti ateismin levitystyötä.^[58]

Vuoden 1937 väestönlaskennan tuloksien perusteella 57 prosenttia neuvostoliittolaisista kuitenkin edelleen luokitteli itsensä uskovaisiksi. Tuloksen johdosta Josif Stalin toimeenpani Jumalattomien liitossa käyntiin laajat puhdistukset liian hitaan uskonnon hävittämisen vuoksi. Toisen maailmansodan aikana erityisesti ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Taistelevien jumalattomien liiton toiminta lopetettiin 1943.^[58] Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitossa tyydyttiin mielipidevaikuttamiseen muun muassa julisteiden avulla, joissa esitettiin uskonto ja kirkon tukeminen satiirisesti inhimillisenä heikkoutena.^[59] Maailman ainoa virallisesti täysin ateistinen valtio oli kommunistinen Albania, jossa vuonna 1967 kiellettiin lainsäädännöllä kaikki uskonnonharjoittaminen.^[60] Kommunististen valtioiden uskonnonvastaiset toimet lisäsivät ateismin vastaisuutta erityisesti Yhdysvalloissa, missä ateismi ja kommunismi liitettiin usein toisiinsa.^[61]

Nykyaika

1900-luvulla ateismista tuli maailmanlaajuinen ilmiö ja se yleistyi erityisesti länsimaissa.^[12] Vuonna 2017 julkaistun tutkimuksen mukaan 53 prosenttia Ison-Britannian asukkaista mielsi itsensä uskonnottomaksi. Alle 24-vuotiaista uskonnottomia oli lähes kolme neljäsosaa. Tšekissä alle 29-vuotiaista 91 prosenttia sanoi, ettei heillä ole kytkentää uskontoon.^[62] Sosiologit ovat tutkineet syitä uskonnottomuuden yleistymiseen. Maallistuminen eli sekularisaatio on vähentänyt uskontojen näkyvyyttä ja tarttumapintaa ihmisiin. Hyvinvoivissa yhteiskunnissa uskontoihin tukeutuminen sosiaalisina ja elämänkatsomuksellisina turvaverkkoina on vähentynyt. Vauraissa yhteiskunnissa on levinnyt myös tieteellinen koulutus, joka antaa ilmiöille luonnollisia selityksiä.^[12] Sen sijaan islamilaisessa maailmassa erityisesti uskonnon arvostelulla on vähän sijaa.^[47]

2000-luvun alussa islamin nousu, syyskuun 11. päivän terroriteot sekä kristillisen oikeiston ja fundamentalismin nousu kiihdyttivät keskustelua uskonnoista. ”Uusateisteiksi” kutsuttuja tunnettuja ateistisia uskontokriitikoita ovat muun muassa Richard Dawkins, Sam Harris, Daniel Dennett ja Christopher Hitchens. Ateismin näkyvyyteen vaikuttivat heidän teoksensa, Harrisin Uskon loppu (2004), Dawkinsin Jumalharha (2006), Dennettin Lumous murtuu (2006) ja Hitchensin Jumala ei ole suuri (2007).^[63] Teoksissa käsiteltiin uskontojen ja väkivallan suhdetta, uskonnon ja tieteen vastakkainasettelua sekä uskonnon suhdetta yhteiskunnalliseen taantumukseen.^[12] Ateistinen feminismi vastustaa uskontoa naisten alistamisen ja epätasa-arvon lähteenä.^[64]

Suomi

Pääartikkeli: Uskonnottomuus Suomessa

Suomessa naturalistinen evoluutioteoria innoitti 1880-luvulta lähtien muun muassa tutkija Edvard Westermarckia.^[65][66] Ylioppilasyhdistys Prometheuksen toimintaan (1905–14) osallistuivat muun muassa Edvard Westermarck, Rafael Karsten, Rolf Lagerborg, Wilhelm Bolin, Viktor Heikel ja Ernst Lampén. Yhdistys vaati kirkon ja valtion eroa sekä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen poistamista kouluista.^[8]

Suomen työväenliike omaksui marxilaisen ateismin ohjelman haasteena luterilaiselle valtionkirkolle.^[7] Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan ohjelmassa todettiin: ”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.”^[67]

Uskonnonvapauslain säätämisen jälkeen 1923 kaikkien uskontokuntien ulkopuolelle jääminen oli Suomessa sallittua. Vasta uskonnonvapauslaki antoi ateisteille täydet kansalaisoikeudet.^[7] Vaatimus täydellisestä valtion ja kirkon erottamisesta ei toteutunut.^[68][69]

1920-luvulla Euroopassa kehittynyt looginen empirismi vastusti uskoa yliluonnolliseen.^[70] Filosofi Eino Kaila toi uudenaikaisen logiikan ja tieteenfilosofian tutkimuksen Suomeen ja saattoi suomalaisen filosofian loogisen empirismin yhteyteen.^[71] Eino Kailan, Raimo Tuomelan ja Ilkka Niiniluodon kaltaisten filosofien puheenvuorot uskonnosta ja tieteellisestä maailmannäkemyksestä ovat vaikuttaneet Suomessa melko näkyvästi.^[72]

Vuonna 1937 uskonnottomien järjestöksi perustettiin Vapaa-ajattelijain liitto.^[73] Liiton puheenjohtajina ovat toimineet muun muassa professori V. T. Aaltonen ja kirjailija Väinö Voipio.^[23] 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa liiton pääsihteeri Erkki Hartikaisen tavoitteena oli saada Suomen kouluihin oma oppiaine uskonnottomille.^[74] Hartikainen teki vuonna 1978 kantelun YK:n ihmisoikeuskomitealle peruskoulun opetussuunnitelmasta Suomessa.^[75] Kantelu ratkesi 1981 ja Suomeen saatiin elämänkatsomustieto kouluihin oppiaineeksi.^[76]

Suomessa uskonnottomien järjestöjen pyrkimyksenä on edistää tieteellistä ymmärrystä sekä tukea ateismia, ihmisoikeuksia, ajattelunvapautta ja uskonnotonta etiikkaa. Järjestöjen mukaan yhdenvertaisuuden toteutumista Suomessa ehkäisee se, että historiallisista syistä uskonnollisia yhdyskuntia suositaan valtiollisesti ja koululaitoksessa. Vapaa-ajattelijat ovat luoneet Eroakirkosta.fi-palvelun, jonka kautta kirkosta on eronnut satoja tuhansia suomalaisia. Tärkeä osa järjestöjen toimintaa on uskonnottoman tapakulttuurin kehittäminen. Muun muassa uskonnottomien järjestöjen perustama Pro-seremoniat-yritys tarjoaa puhujapalveluita uskonnottomiin eli siviilijuhliin, kuten nimiäisiin, aikuistumiseen (Prometheus-leiri), häihin ja hautajaisiin.^[54] Vuoden 2019 väestöllisessä kyselyssä uskonnottomiksi itsensä määritteli 24 prosenttia vastaajista.^[11]

Pääartikkeli: Ateistien osuus väestöstä

Uskonnottomuus tarkoittaa uskontokuntaan kuulumattomuutta tai uskonnottomaksi samastumista. Ateismi on yleisintä Pohjois-Amerikassa, Euroopassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa sekä Japanissa ja entisissä sosialistisissa maissa. Eräiden arvioiden mukaan maailman ateisteiksi itseään kutsuvien määrä olisi ollut 2010-luvulla noin 500 miljoonaa eli seitsemän prosenttia maailman väestöstä.^[9][10][77] WIN/GIA:n vuonna 2012 teettämän kyselytutkimuksen mukaan maailman väestöstä 13 prosenttia on ateisteja.^[78] Suomessa ateisteiksi itsensä nimesi vuoden 2016 kyselytutkimuksessa 16 prosenttia ihmisistä.^[79] Ateismi korostuu nuorten sukupolvien kohdalla. Vuoden 2018 suomalaisessa kyselytutkimuksessa 28 prosenttia nuorista vastaajista sanoi, ettei usko minkään jumalan tai hengen olemassaoloon. Kyllä tai ei -vastauksissa jumalausko puuttui 60 prosentilla nuorista. Ateisteihin suhtautui kielteisesti 8 prosenttia.^[80]

Ilkka Niiniluoto on sanonut, että ateismilla on aina ollut muita katsomuksia vähemmän ”mainosaikaa” yhteiskunnassa. 2000-luvulla ateismi on kuitenkin länsimaissa yleistynyt ja saanut yhä enemmän näkyvyyttä julkisuudessa. Tietyissä maissa, kuten, Australiassa, on mitattu olevan enemmän uskonnottomia kuin uskonnollisia ihmisiä.^[79] Uskonnottomuuden leviämistä on edistänyt sukupolvien välinen siirtymä: uskonnottoman kasvatuksen saavista lapsista lähes kaikista tulee uskonnottomia.^[81] Professori Heikki Ervastin mukaan isojen tilastoaineistojen pohjalta näyttää siltä, että uskonnollisuus on esimerkiksi Suomessa katoamassa, joskin hyvin hitaasti. Uususkonnollisuudesta ei ole tulossa valtasuuntausta. ”Luulen, että se uskonnon tarina ei ole niin kiinnostava enää”, Ervasti kommentoi vuonna 2022.^[82]

2010-luvulla on tehty tutkimuksia ateistien arvoista eri maissa. Niiden mukaan ateistit eivät suuresti poikkea arvoiltaan muusta väestöstä. Ateistit arvostavat muun muassa vapautta, tasa-arvoa, hyväntahtoisuutta, myötätuntoa ja perhettä. Useat vastaajat ovat korostaneet tieteellisen ajattelun ja inhimillisten arvojen merkitystä elämänkatsomukselleen. Osa ihmisistä kokee näiden liittyvän kulttuurisesti ateismiin. Useissa vastauksissa on mainittu elämän rajallisuuden ja nykyhetken arvostaminen. Koska ihmisellä on vain yksi elämä, siitä kannattaa tehdä mahdollisimman hyvä esimerkiksi ”toimimalla toisten hyväksi sekä suojelemalla luonnonympäristöä tuleville sukupolville.”^[9][83]

Monet uskonnottomat ajattelijat ovat esittäneet, että tiede ei jätä tilaa uskonnoille muuna kuin ”historiallisesti ja kulttuurisesti tärkeänä todellisuuspaon muotona”.^[84] Ateististen arvostelijoiden mukaan uskonto on säilynyt yhteiskunnassa jäänteenä ajoilta, jolloin ihmisten tieto todellisuudesta oli rajoittuneempaa.^[85] Esimerkiksi filosofi Kai Nielsenin mukaan on suorastaan uskomatonta, että eräät oppineet ajattelijat saattavat kannattaa jumalauskoa. Nielsenin mielestä luontoon perustuvaan todellisuuskäsitykseen luontevasti liittyvä ateismi on nykyajan järkevän ihmisen valinta ja osa yleissivistystä.^[86] Kukaan järkevä ihminen ei yksinkertaisesti voi enää suhtautua jumalauskoon tosissaan. Nielsenin mukaan ateismia ei kuitenkaan pitäisi omaksua pelkkänä itsestäänselvyytenä, vaan sen puolesta tulisi käydä kamppailuun älyllisesti vahingollisia uskonnollisia harhoja vastaan.^[72]

Filosofi Ilkka Niiniluodon mielestä uskontojen pyhiin kirjoituksiin nojautuva käsitys todellisuutta koskevan tiedon hankkimisesta ja perustelemisesta on ristiriidassa tieteen menetelmän kanssa.^[7][87] Tiede pyrkii kertomaan millainen todellisuus on, etsimään totuutta, hankkimaan tietoa todellisuudesta. Tieteellinen menetelmä, jossa tietoa tavoitellaan avoimesti, arvostelevasti ja julkisesti koeteltavin havainnoin, on tieteen puolestapuhujien mielestä tehokkain ja järkiperäisin käsitysten muodostamisen menetelmä. Esimerkiksi Charles S. Peirce korosti itseäänkorjaavan tieteellisen menetelmän ylivertaisuutta esimerkiksi arvovallan ja kokemuksesta riippumattoman käsitysten muodostamisen menetelmiin nähden.^[88]

Ilkka Niiniluodon mukaan käsitys todellisuudesta on uskonnollinen, jos siihen sisältyy väitteitä, joiden ainoana tukena on vetoaminen joihinkin uskonnollisiin arvovaltoihin (esimerkiksi uskonnollisiin kirjoituksiin) tai henkilökohtaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Vaikka tieteessä ei olekaan ehdottomia takeita totuudesta, tieteellisten ja uskonnollisten väitteiden ristiriitatilanteessa on Niiniluodon mukaan järkiperäisempää hyväksyä tieteen tulokset. Näin ei tule menetellä siksi, että ne välttämättä olisivat tosia, vaan siksi, että ne on saavutettu kriittisen ja julkisesti valvottavissa olevan menetelmän avulla. Auktoriteetteihin tai elämyksiin vetoavia perusteluja ei voi Niiniluodon mukaan pitää todistusvoimaisina, sillä ne rikkovat kriittisyyden ja puolueettomuuden menetelmällisiä vaatimuksia. Niiniluodon mukaan mikään arvovalta ei voi vaatia tieteessä itselleen ikuista asemaa. Vetoaminen uskonnollisiin auktoriteetteihin sisältää lisäksi kehäpäätelmän. Yksityisten henkilöiden omat kokemukset ja elämykset eivät ole sisällöltään julkisesti koeteltavissa, joten ne eivät kelpaa todistusaineistoksi niiden kohteen olemassaolosta. Nämä elämykset voidaan kyllä asettaa psykologian tutkimuskohteeksi ja niiden syntytavalle voidaan pyrkiä antamaan tieteellinen selitys.^[89]

Uskontoa vastaan on esitetty arvostelua myös moraalisin perustein: järjestäytynyt uskonto ja kyseenalaistamaton usko saavat arvostelijoiden mukaan aikaan tappamista ja kärsimystä. Uskonnottomat moraalifilosofit kuten Mario Bunge ovat esittäneet, että monet uskonnolliset näkemykset uskonnon oppien mukaan elämisen palkitsemisesta ikuisessa elämässä edustavat itsekästä nautinnontavoittelua.^[90] Esitetyistä historiallisista esimerkeistä tunnetuimpia ovat ristiretket, uskonnolliset sodat, inkvisitio ja noitavainot.^[91] Esimerkiksi Richard Dawkins on nähnyt uskonnon eräänlaisena mielen viruksena, jonka tuhoisa leviäminen tulisi pysäyttää tieteen ja sivistyksen avulla.^[12]

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen mukaan uskonto on osa arkiajattelua, joka on ristiriidassa tieteen kanssa. Pyysiäisen mukaan ihmislaji on kehittynyt ympäristössä, joka ei ole suosinut juuri tieteellisen ajattelun kehitystä. Monien ihmisten on edelleen helpompi uskoa esimerkiksi ihmeisiin kuin suhtautua kriittisesti omiin käsityksiinsä. Siksi uskonnottomat ovat monissa maissa vähemmistö. Nykyisin ihmisen ympäristö on kuitenkin erilainen. Kun tieteellinen tieto leviää hyvin laajalle ihmisten keskuuteen, siitä tulee normi: tietämättömien alkaa olla vaikeaa saada muiden luottamusta ja menestyä yhteisössä.^[92][93]

Pääartikkelit: Ateismin kritiikki ja Uskonto ja moraali

Ateismin vastustajat voivat sanoa, että jumalien olemassaolo on tarpeellinen selitysperuste kaikkeudelle. Ateismia on vastustettu myös esittämällä, että jumalien olemassaolo on välttämätön oletus moraalin olemassaolon kannalta.^[94] On myös esitetty, että uskontoihin liittyy henkisyyttä, joka on vastakkaista ateismille.^[54]

Uskonnonfilosofian professori Sami Pihlströmin arvion mukaan yritykset tehdä jumalauskosta tieteellisesti hyväksyttävä, todellisuutta selittävä teoria eivät ole otettavissa vakavasti. Hänen mielestään mitä ilmeisimmin maailmankaikkeuden olemassaoloa tai mitään todellisuudessa tapahtuvaa ei voida selittää ”missään edes etäisesti tieteellistä selittämisen käsitettä muistuttavassa mielessä” viittaamalla jumalalliseen luomistekoon.^[95] Nykyaikana useiden filosofien kanta on, että ateismilla ei ole enää järkeviä kilpailijoita.^[72] Pihlströmin mielestä tiede voi periaatteessa vastata kaikkiin kysymyksiin olettamatta mitään ei-luonnollista ainesta selitystensä taakse.^[72]

Useiden moraalifilosofien mielestä niin uskonnottomista kuin uskovaisista osa toimii moraalisesti hyvin ja osa huonosti. Yksittäisistä tapauksista on vaikea tehdä yleistyksiä. Uskonnon kannattaja voi toimia moraalittomasti, mutta syy ei ole välttämättä uskonnossa. Ateisti voi tuottaa vahinkoa, mutta yleistävä syittäminen ateismilla olisi päättelyvirhe, ellei tekoa ole perusteltu juuri ateismilla.^[96] Tutkimusten mukaan ateistit eivät merkittävästi eroa uskonnollisista ihmisistä moraaliltaan, onnellisuudeltaan, yhteisöllisyydeltään tai elämän merkityksellisyyden kokemiseltaan. Ateistien moraalipäätöksissä heijastuu uskonnollisia ihmisiä enemmän henkilökohtaisen etiikan ja järjen osuus.^[54]

Henkisyydellä tutkijat viittaavat yleensä yksilön ulottuvuuksiin, kuten voimakkaisiin tunnekokemuksiin tai merkityksellisyyden tunteeseen. Ateismi on vastapari yliluonnolliselle teismille muttei henkisyydelle. Erään tutkimuksen mukaan 71 prosenttia ateisteista on kokenut kunnioittavaa ihmetystä tai olleensa osa itseä suurempaa kokonaisuutta. Kokemuksia olivat aiheuttaneet muun muassa luonto, tiede, taide ja ihmisten välinen yhteistyö. Henkisyydestä ja hyvästä elämästä ovat kirjoittaneet useat ateistiset ajattelijat, esimerkiksi André Comte-Sponville ja Sam Harris. Mietiskelyn kaltaiset menetelmät ovat yhteisiä monille uskonnottomille ja uskoville. Harjoittajiensa mukaan ihminen voi niiden avulla kokea todellisuuden ykseyttä nykyhetkessä ja kyetä lisäämään rakkautta ja sopusointua. Näin yksilö voi vähentää kärsimystä tuottavaa itsekkyyttä ja kasvattaa myötätuntoa ja auttamisenhalua, jotka tekevät hänet onnellisemmaksi ja samalla parantavat maailmaa.^[54]

• Tieteellinen skeptismi

• Baggini, Julian: Ateismi. Lyhyt johdanto. (Atheism. A Very Short Introduction, 2003.) Suomentaneet Erkki Hartikainen, Suvi Laukkanen ja Paula Vasama. Helsinki: Vapaa ajattelija, 2005. ISBN 951-98702-1-0.
• Bullivant, Stephen & Ruse, Michael (toim.): The Oxford Handbook of Atheism. Oxford: Oxford University Press, 2013. ISBN 978-0-19-964465-0. (englanniksi)
• Flynn, Tom (toim.): The New Encyclopedia of Unbelief. Amherst, New York: Prometheus Books, 2007. ISBN 1-59102-391-2. (englanniksi)
• Martin, Michael: Atheism. A Philosophical Justification. Philadelphia: Temple University Press, 1990. ISBN 0-87722-642-3.
• Martin, Michael (toim.): Ateismi. (The Cambridge Companion to Atheism, 2007.) Suomentaneet Tapani Hietaniemi ja Jussi K. Niemelä. Tampere: Vastapaino, 2010. ISBN 978-951-768-311-1.
• Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08016-4.
• Niiniluoto, Ilkka: Epäily, usko ja taikausko. Teoksessa Järki, arvot ja välineet. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13060-9.
• Niiniluoto, Ilkka: Ateismi. Teoksessa Helenius, Timo & Koistinen, Timo & Pihlström, Sami (toim.): Uskonnonfilosofia. Porvoo Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27403-8.
• Pihlström, Sami: Usko, järki ja ihminen. Uskonnonfilosofisia esseitä. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.
• Pyysiäinen, Ilkka: Jumalaa ei ole. Tampere: Vastapaino, 2010. ISBN 978-951-768-324-1.
• Sillfors, Mikko: Ateismi ja uskonnottomuus. Teoksessa Pesonen, Heikki & Sakaanaho, Tuula (toim.): Uskontotieteen ilmiöitä ja näkökulmia. Helsinki: Gaudeamus, 2020. ISBN 978-952-345-063-9.

Viitteet

• Antony, Louise M. (editor): Philosophers Without Gods. Meditations on Atheism and the Secular Life. Oxford: Oxford University Press, 2007. ISBN 978-0-19-517307-9.
• Enqvist, Kari: Kosmoksen hahmo. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27916-1.
• Enqvist, Kari: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35443-8.
• Everitt, Nicholas: The Non-existence of God. London: Routledge, 2004. ISBN 0-415-30107-6.
• Harbour, Daniel: An Intelligent Person’s Guide to Atheism. London: Duckworth, 2001. ISBN 0-7156-2915-8.
• Joshi, S. T. (toim.): Atheism. A Reader. Amherst, New York: Prometheus Books, 2000. ISBN 1-57392-855-0.
• Krueger, Douglas E.: What is Atheism? Amherst, New York: Prometheus Books, 1998. ISBN 1-57392-214-5.
• Mackie, J. L.: The Miracle of Theism. Oxford: Oxford University Press, 1982. ISBN 019824682-X.
• Martin, Michael: Atheism, Morality, and Meaning. Buffalo, New York: Prometheus Books, 2003. ISBN 157392987-5.
• Martin, Michael & Monnier, Ricki (toim.): The Impossibility of God. Amherst, New York: Prometheus Books, 2003. ISBN 159102120-0.
• Martin, Michael & Monnier, Ricki (toim.): The Improbability of God. Amherst, New York: Prometheus Books, 2006. ISBN 159102381-5.
• Oppy, Graham: Arguing about Gods. Cambridge: Cambridge University Press, 2006. ISBN 0521863864.
• Paulos, John Allen: Irreligion. A Mathematician Explains Why the Arguments for God Just Don’t Add Up. New York: Hill and Wang, 2008. ISBN 0-80905919-3.
• Smith, George H.: Atheism. The Case Against God. Buffalo, New York: Prometheus Books, 1979. ISBN 0-87975-124-X.
• Stenger, Victor J.: God. The Failed Hypothesis. Amherst, New York: Prometheus Books, 2007. ISBN 978-159102481-1.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ateismi.

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Ateismi.

Artikkeleita

• Hartikainen, Erkki & Vainio, Janne: Kannattaako Jumalaan uskoa? Vapaa ajattelija 2–3/2003.
• Kurtz, Paul: Miksi olen skeptikko uskonnollisten väittämien suhteen? Vapaa ajattelija 4/2006.
• Reime, Hannu: Tieteellinen ja uskonnollinen maailmankatsomus. Yle Radio 1 11.3.2005.
• Tammisalo, Osmo: Mielen virukset. Vapaa ajattelija 4/1999.

Englanniksi

• American Atheists.
• Atheist Alliance International.
• National Secular Society.
• Internet Infidels: The Secular Web.