Keihäänheitto

Keihäänheitto
	; Eric Lemming heittää keihästä Lontoon olympialaisissa 1908.
Miesten ennätykset
Maailmanennätys	Jan Železný ; 98,48 m (1996)
Olympiaennätys	Andreas Thorkildsen; 90,57 m (2008)
Naisten ennätykset
Maailmanennätys	Barbora Špotáková; 72,28 m (2008)
Olympiaennätys	Osleidys Menéndez; 71,53 m (2004)
	Infobox OK

Keihäänheitto on yleisurheilulaji, jossa heitetään urheilukeihästä.

Keihäänheitto oli mukana jo antiikin viisiottelussa. Laji oli nykyajan olympialaisten virallisena kisalajina ensi kertaa vuonna 1906. Entisaikoina keihäässä kilpailtiin paitsi pituusheitossa, myös tarkkuusheitossa ja kahden käden yhteistuloksessa.

Historiamuokkaa wikitekstiä

Toisesta päästä teroitettua puukeppiä alettiin käyttää eri puolilla maailmaa metsästysvälineenä ja aseena noin 400 000 vuotta sitten. Silloin keihästä käytettiin luultavimmin vain pistoaseena. Myöhemmin keihäitä alettiin myös heittää, ja niihin alettiin liittää kivisiä kärkiä.^[1]

Urheilulajiksi keihäänheitto tuli antiikin olympialaisissa 708 eaa. osana viisiottelua. Viisiottelussa keihäässä kilpailtiin ilmeisesti vain pituusheitossa. Kreikkalaisten urheilukeihäs oli kevyempi kuin sotakeihäs, eikä siinä ollut metallikärkeä. Heitossa käytettiin tarkkuuden ja pituuden lisäämiseksi apuna niin sanottua näppinarua, ohutta nahkahihnaa, johon heittäjä pujotti etu- ja keskisormensa. Keihäänheitossa kilpailtiin Kreikan lisäksi myös joissain muissa muinaiskulttuureissa.^[1] Antiikin ajalta ei ole säilynyt tuloksia. Yhden kuvauksen mukaan stadionin mitta (165–210 metriä) olisi heitetty neljällä suorituksella.^[2]

Keihäänheitossa alettiin kilpailla Euroopassa ja Ruotsissa 1800-luvulla niin pituus- kuin tarkkuusheitossakin.^[1] Kreikkalaisten 1859 kisoissa pidetyssä keihäänheittokilpailuissa käytettiin noin 175 senttimetrin mittaista ja 1 250 grammaa painavaa rautakärkistä keihästä.^[2] Kansainvälinen yleisurheiluliitto määritteli keihään viralliset mitat vuonna 1914.^[3]

Keihäänheitto ei vielä päässyt ensimmäisiin nykyaikaisiin olympialaisiin 1896. Se oli 1904 olympialaisissa antropologisten päivien ohjelmassa ja 1906 vihdoin ensi kertaa varsinaisena olympialajina.^[1] Säännöt eivät olleet tuolloin vielä vakiintuneet, ja pitkään heittotapoja oli kaksi: keihään keskeltä kiinnipitäminen sekä takapäästä kiinnipitäminen. Kilpailuissa oli usein niin paremman käden kilpailu kuin myös kahden käden yhteiskilpailu. Vauhdinottoalue oli 1900-luvun vaihteeseen asti 2,5 × 2,5 metriä; Ruotsissa käytettiin sen jälkeen 10 metrin vauhdin maksimipituutta, mutta 1908 olympialaisissa ei rajoitusta enää ollut. Heitot mitattiin 1940-luvulle asti suorakulmaisesti, ei sektorin säteen suuntaisesti kuten nykyisin. Mittaustapa verotti vinoon suuntautuneiden heittojen pituutta.^[2]

Maailmanennätyksiä alettiin tilastoida virallisesti vuodesta 1913 alkaen. Ensimmäinen maailmanennätys oli ruotsalaisen Eric Lemmingin 62,34. Sen rikkoi virallisesti vuonna 1919 suomalainen Jonni Myyrä tuloksella 66,10.^[2]

Suomi oli keihäänheiton ykkösmaa 1920- ja 1930-luvuilla. Matti Järvinen paransi maailmanennätystä kymmenen kertaa ja johti Suomen kolmoisvoittoon olympiakisoissa 1932.^[4]

Naiset alkoivat kilpailla keihäässä 1930-luvulla.^[5]

Keihään tuotekehittely edistyi 1950-luvulla yhdysvaltalaisten Heldin veljesten johdolla. Keihäästä tehtiin aiempaa liitävämpi, minkä seurauksena se lensi pitkälle mutta alkoi tulla alas lappeelleen. Espanjalaiset kehittivät barra vasca -pyörähdystyylin, jolla heitettiin lähes sata metriä ennen kuin se kiellettiin.^[6]

Itäsaksalainen Uwe Hohn heitti vuonna 1984 maailmanennätykseksi 104,80. Keihäsmallia muutettiin siirtämällä painopistettä eteenpäin.^[7] Uusien liitokeihäiden myötä maailmanennätys alkoi taas lähestyä sataa metriä, joten vuoden 1991 jälkeen sääntöjä tiukennettiin.^[8] Naisten keihäsmallia muutettiin vuonna 1991 lappeelle laskeutumisten vähentämiseksi^[9], ja vuonna 1999 siten, että keihään painopistettä siirrettiin kolme senttimetriä lähemmäksi keihään kärkeä; tällöin myös ennätysten kirjaaminen aloitettiin alusta.^[10]

Heittopaikka ja välineetmuokkaa wikitekstiä

Keihäänheittopaikan vauhdinottorata ja alastulosektori.

Keihäänheiton vauhdinottorata on vähintään 30 metrin pituinen, ja suositeltu vähimmäispituus on 36,50 metriä. Leveydeltään rata on 4 metriä. Radan päässä on 8 metrin säteellä vedetty kaari, jonka takana heittäjän on pysyttävä. Alastulosektori on valkoisin viivoin rajattu alue, jonka sektorin kulma on 28,96 astetta.^[11]

Miesten keihäs painaa 800 grammaa, naisten 600 grammaa, 19-vuotiaiden poikien 800 grammaa, 17-vuotiaiden poikien 700 grammaa, 19-vuotiaiden tyttöjen 600 grammaa ja 17-vuotiaiden tyttöjen 500 grammaa. Pituudeltaan miesten keihäs on 260–270 senttimetriä, naisten 220–230 senttimetriä. Keihään osat ovat varsi, metallikärki ja narukierre. Keihäs valmistetaan metallista tai muusta sopivasta materiaalista, ja se voi olla ontto tai umpinainen. Varren pinta on sileä.^[11]

Heittosuoritusmuokkaa wikitekstiä

Heittäjä ei saa pitää käsinettä, teipata sormiaan yhteen tai käyttää mitään apuvälinettä. Keihästä on pidettävä kiinni yhdellä kädellä narukierteestä. Heitto on suoritettava olkapään tai heittokäsivarren yläpuolitse. Keihään on osuttava maahan kärki edellä.^[11]

Vauhdinoton alussa heittäjä pitelee keihästä heittokädessään keihäänkärki eteenpäin alaviistoon osoittaen. Juostessaan hän vetää heittokätensä suoraksi taakse ja nostaa keihään sen lentoradan mukaiseen asentoon kärki yläviistoon. Hartiat kääntyvät 90 astetta keihään puoleiselle sivulle, mutta lantio osoittaa yhä eteenpäin.^[12]

Heittäjä ottaa muutaman ristiaskeleen eli astuu heittokäden puoleisella jalallaan toisen jalan eteen. Ristiaskelilla heittäjä siirtää alavartalonsa ylävartalon edelle ja kallistaa ylävartaloa taaksepäin. Hän vetää hartiansa ja heittokätensä mahdollisimman taakse. Viimeisellä askeleellaan heittäjä astuu heittokättä vastakkaisen jalan kantapäällään pitkälle eteen, jolloin tämän jalan puoli hänen lantiostaan on edessä ja toinen puoli takana. Takimmainen jalka kääntyy sivulle ja taipuu hiukan polvesta.^[12]

Heittovaiheessa keihään puoleinen polvi kiertyy voimakkaasti heiton suuntaan ja pakottaa lantion kääntymään samansuuntaisesti. Sen jälkeen kääntyy rinta, jonka heittäjä työntää heiton suuntaan. Näin heittäjän kehosta tulee jousen muotoinen. Heittokäsi sivaltaa nopeasti eteenpäin heittäjän hartioiden yli kuin ruoskan kärki. Keho liikkuu eteenpäin ja ylöspäin suorana olevan tukijalan yli. Heittäjä päästää keihäästä irti päänsä yläpuolella. Hän pysäyttää vauhtinsa iskemällä heittokäden puoleisen jalkansa rataan.^[12]

Keihäänheiton suorituksessa ihmisen keho joutuu hetkeksi äärimmäisen rasituksen kohteeksi. Täysin luonnottomaan asentoon taipuneen kehon niveliin ranteessa, kyynärpäässä, selässä, lantiossa, lonkissa ja jaloissa kohdistuu heittovaiheessa niin suuria voimia, että lähes kaikki huipputason keihäänheittäjät kärsivätkin uransa aikana leikkaushoitoa vaativista loukkaantumisista.

Heitto mitataan keihään metallikärjen kohdasta heittokaaren sisäreunaan kohti heittokaaren ympyrän keskipistettä. Tulos merkitään yhden senttimetrin tarkkuudella alaspäin pyöristäen.^[11]

Kilpailumuotomuokkaa wikitekstiä

Keihäänheiton arvokilpailujen finaaleissa on yleensä mukana 12 heittäjää. Kolmen kierroksen jälkeen kahdeksan parasta saa heittää vielä kolme heittokierrosta. Pisimmän sääntöjen mukaisen heiton tehnyt on kilpailun voittaja.